Kolojen kiikarointia

Liito-oravan kanssa oppiminen ja hallintopäätösten maailma

Liito-orava yllättää ihmiset yhä uudelleen, ja opettaa meitä yllätyksien kautta. Yllätykset ovat hankalia hallintopäätösten maailmassa, jossa arvostetaan yksiselitteisiä ja täsmällisiä toimintaohjeita. Voiko yllätyksiä hallita standardisoinnilla?

Uudet liito-oravan suojelua metsänhoidossa koskevat ohjeet julkaistiin vuonna 2016. Aikaisempi suojelukäytäntö todettiin liito-oravan kannalta tehottomaksi kun suojelualueet jäivät liian pieniksi. Lisäksi se kävi valtiolle kalliiksi, kun jokaisen rajauksen kävi alueellinen ympäristöviranomainen maastossa tarkistamassa (ks.M. Jokinen 2012 ja M. Jokinen ym. 2015).

Vuonna 2016 julkaistut uudet ohjeet antavat metsäammattilaisille enemmän valtaa, vastuuta ja tulkinnanvaraa. Niiden toimivuudesta ei ole vielä empiiristä tutkimusta (ainakaan tietääkseni) julkaistu, mutta Ympäristöjuridiikka –lehden vertaisarvioidussa tieteellisessä artikkelissa FM Katariina E.M. Vuorinen tekee perinpohjaisen ekologis-juridisen arvion ohjeista. Harmittavaa kyllä Ympäristöjuridiikka ei ole kaikille avoin lehti, mutta toivottavasti artikkeli tulisi luetuksi ainakin kaikissa niissä virastoissa jotka joutuvat käytännössä liito-oravan kanssa tekemisiin, erityisesti metsänhoidossa. Toisaalta en ole kaikesta samaa mieltä artikkelissa ja käynkin tässä läpi yhtymäkohtia omiin tutkimuksiini.

Vuorinen kritisoi uusia ohjeita epämääräisyydestä, ja käy ihailtavan selkeäsanaisesti läpi ekologisen tiedon ja hallintopäätöksissä tarvittavan varmuuden ja yksiselitteisyyden välistä ristiiriitaa. Ekologinen tieto on aina luonteeltaan epävarmaa (ks Nygren & Jokinen 2013), kun taas hallintopäätösten täytyy olla selkeitä.

Vuorinen päätyy siihen, että suojelun turvaamiseksi pienialaiseksi rajattujen liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen suojelu ei luultavasti ole paras tapa toteuttaa direktiivin tavoitteena olevaa suojelua, ja tarvittaisiin ekosysteeminäkökulmaa. Tästä olen täysin samaa mieltä, samaan johtopäätökseen olemme päätyneet tutkimuksissamme (Haila ym. (2007)Work package 4Jokinen ym. 2010; Nygren 2013; Nygren & Jokinen 2013; Nygren ym. 2017). Esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen mukainen metsänhoito liito-oravan elinalueilla (kunhan pesäpuut säästetään) auttaisi liito-oravan lisäksi myös montaa muuta metsälajia ja olisi myös ilmastoystävällisempää kuin laajat avohakkuut. Vuorinen esittää selkeämpiä ohjeita ja kartoitusmenetelmän standardointia yhdeksi ratkaisuksi tiedon ongelmiin. Artikkelissa maastokartoittajatutkimuksiamme on siteerattu ja ymmärretty, mutta haluan vielä alleviivata luontokartoituksen ja ekologisen tiedon luonnetta.

Tutkimme Ari Jokisen kanssa liito-oravakartoittajien työtä maastossa (Nygren & Jokinen 2013) ja lisäksi kirjoitin Taru Peltolan kanssa maastotyön luonteesta ja yllätyksistä (Nygren & Peltola 2014). Tutkimustuloksemme näissä on, että luontotiedon kerääminen maastosta on ennen kaikkea muun luonnon kanssa yhdessä kehittyvä, kehollinen taito, jota jokainen harjoittaa omalla tavallaan. Luontokartoituksia varten voidaan toki kirjoittaa ohjeita (joiden selkeys on hyvä tavoite) ja tarjota koulutusta (kuten tarjotaankin), mutta loppujen lopuksi taidot kehittyvät vain maastossa, oppimalla yhdessä luonnon kanssa. Kartoituksen jäykkä standardointi veisi väärään suuntaan. Tärkeämpää olisi antaa luontokartoittajille aikaa ja resursseja sekä kartoittaa maastossa että tehdä merkityksellistä yhteistyötä hankesuunnittelijoiden kanssa.

Elävää luontoa koskevan tiedon ja täsmällisten ja yksiselitteisten hallintopäätösten välistä juopaa ei mahdollista kokonaan kuroa umpeen ilman että jompikumpi näistä käytännöistä kärsii. Tämän yhteensovittamattomuuden kanssa on kuitenkin pystyttävä elämään. Se vaatii jatkuvaa oppimista ja yhteiselon verkoston kutomista niin luontokartoittajilta kuin muiltakin liito-oravan kanssa toimivilta.

Lisää luontokartoituksista ja luontotiedon luonteesta voit lukea lisäksi seuraavista julkaisuista: Taru Peltola on kirjoittanut Johanna Tuomisaaren kanssa metsäammattilaisten luontotietämisestä (Peltola & Tuomisaari 2015). Ari Jokinen on kirjoittanut liito-oravatiedosta Marja Alastalon ja Maria Åkermanin toimittamassa kirjassa Tieto hallinnassa (2011). Tietokäytännöt suomalaisessa yhteiskunnassa.

Uusia jäseniä osuuskuntaan ja muita tuulia

Vuoden 2017 alku on ollut jäsenillä niin kiireinen että tämä blogikirjoitus ja nettisivujen päivitys on myöhästynyt viikkokaupalla! Mutta nyt voimme ilolla tiedottaa, että vuoden 2016 lopulla jäsenkuntamme täydentyi kahdella uudella jäsenellä – meitä on nyt jo 12! Uusiksi jäseniksi hyväksyttiin Vuokko Kurki sekä Julia Prusi.

Julia on meille tuttu Rikasta luontoa -hankkeemme kuvittajana, ja hanke sai jatkoa tälle vuodelle. Julian maalaamiaan julistetta ja kortteja on ihasteltu hankkeen aikana laajalti, ja Julia jatkaa osuuskunnassa pääasiassa graafisen alan töiden parissa.

Pohjavesihankkeiden yhteistoiminnasta väitöskirjansa kirjoittanut Vuokko Kurki taitaa yhteistoimintahankkeiden organisoinnin ja toteutuksen, ja Vuokko olikin mukana jo syksyllä erään vesihuoltohankkeen yleisötilaisuuden toteutuksessa.

Osuuskuntamme perustuu eripituisille projekteille, joten jokainen vuosi on aina vähän yllätys. Vuodelle 2017 on kuitenkin tiedossa Rikasta luontoa -projektille myönnetyn lisärahoituksen turvin (kiitos Maj ja Tor Nesslingin säätiö!) biodiversiteetti-tiedotuksen jatkamista viheralan ammattilaisille ja harrastajille. Tänä vuonna teemme sitä kuvitetun Rikasta luontoa -kalenterin merkeissä – laadimme seinäkalenteria vuodelle 2018. Käymme myös esittelemässä projektia tieteellisessä konferenssissa Italiassa keväällä 2017. Muitakin projekteja on tulossa, seuraa referenssi-sivuamme  ja tätä blogia.

Rikasta luontoa -koulutuksen antia Lepaalla

Vihervuoden mitali Rikasta luontoa -hankkeelle

Tänä syksynä saimme mukavaa sähköpostia: Vihervuoden päätapahtumaan 27.10.2016 Säätytalolla olisi tavallistakin parempi syy mennä. Vihervuoden mitalitoimikunta oli päättänyt muistaa meitä mitalilla jotka jaettaisiin tapahtumassa.

Vihervuoden mitali

Vihervuoden mitali on aika hieno!

Mitaleita jaetaan jokaisena Vihervuotena noin 50 kpl. Toimikunnan perustelut meidän mitalillemme olivat:

”Tutkimusosuuskunta Tapauksen Rikasta luontoa -hanke on edistänyt koulutuksillaan ja viestinnällään viheralan ammattilaisten ja harrastajien tietoisuutta luonnon monimuotoisuudesta.Hanke opastaa ja kannustaa ihmisiä tekemään pihoista, puistoista ja puutarhoista luonnon monimuotoisuutta vaalivia viherympäristöjä. Hankkeen pääkohderyhmänä ovat viheralan ammattilaiset sekä puutarhojen ja pihojen hoitajat ja omistajat. Hankkeessa tehdään myös kuluttajille suunnattua tiedotusta sosiaalisen median ja nettisivujen kautta.”

Mitali oli erityisen mukava yllätys siksi että emme ole vakiintuneita toimijoita viheralalla vaan Rikasta luontoa -hankkeemme on ideoitu projektiryhmän jäsenten tutkimustulosten pohjalta. Tutkimuksissamme olemme havainneet että viheralueiden ja pihojen suunnittelussa ja hoidossa voisi tehdä paljon asioita biodiversiteetin ja ekosysteemipalvelujen hyväksi.

Haluamme kiittää erityisesti hankkeen rahoittajaa Maj ja Tor Nesslingin säätiötä, kaikkia hankkeen koulutuksiin osallistuneita sekä mitalitoimikuntaa (presidentti Tarja Halonen, europarlamentikko ja viherympäristöliiton hallituksen puheenjohtaja Sirpa Pietikäinen, Viherympäristöliiton pääsihteeri Seppo Närhi sekä ympäristöministeriön ylijohtaja Timo Tanninen). Hankkeessa järjestimme yhteensä viisi koulutusta, joiden päätavoitteena oli ideoida yhdessä osallistujien ja meidän järjestäjien kesken keinoja rikastaa luontoa erilaisilla viheralueilla. Valitsimme koulutusmenetelmäksi pienryhmäkeskustelut, jolloin yleisö pääsee paremmin ääneen – useat osallistujat olivat paljon kokeneempia puutarhojen ja viheralueiden suunnittelijoita ja hoitajia kuin me.

Hämeenlinnan koulutus

Hämeenlinnan koulutus

 

Hämeenlinnan kiinnostavimmat

Hämeenlinnan kiinnostavimmat

Saimme myös paljon ajatuksia siitä, mitkä ideat voisivat levitä helpoiten ja millaisia luonnonsuojelun ja viheralan yhteistyön mahdollisuudet ja esteet ovat.

Hankkeessa teimme yhteistyötä myös taitelija Julia Prusin kanssa. Hänen kanssaan suunnittelimme julisteen jonka kuvat hän maalasi. Kuvia päätimme käyttää myös kortteihin. Näitä materiaaleja jaettiin koulutuksissamme sekä muissa tilaisuuksissa. Aivan selvästi Julian kuvilla oli keskeinen osa hankkeen kiinnostavuudessa – kuvitusta kehuttiin vuolaasti. Ehkä paras kohteliaisuus jonka saimme on se että ”tämä on tämmöinen kesämökin huussijuliste!” – juuri se on ollut tavoitteemme eli kaunis ja pitkääkin katsomista kestävä juliste joka samalla välittää myös tietoa monipuolisista kasvivalinnoista ja sammakkolammen rakenteesta.

Materiaalia jaossa

Materiaalia jaossa

Hankkeelle laadittiin myös nettisivut (joita pyrimme edelleen täydentämään erityisesti koulutusmateriaalilla) sekä julkaisimme päivityksiä sosiaalisessa mediassa – Facebookissa, Twitterissä sekä Instagramissa. Erityisesti nettihommissa, mutta myös ötökkäasiantuntemuksessa Tero Piirainen on ollut korvaamaton tiimin jäsen.

Vihervuoden päätöstapahtumassa oli hauskasti läsnä myös tilaisuudesta poissaolleita tutkimusosuuskuntalaisia. Rikasta luontoa -hankkeessa mukana ollut Jere Nieminen oli ideoinut Vihervuoden tapahtumissa ja myös päätöstapahtumassa jaossa olleen sissisiemenpussin sisältöä ja Teresa Vidfelt on päätoimessaan osallistunut Sastamalan Ritajärven luonnonsuojelualueen kyltityksen tekemiseen – hanke oli maisemapalkinnon ehdokkaana.

 

sissisiemenpussi

sissisiemenpussi

Päätöstapahtumassa saimme tilaisuuden mm. kuunnella hienoja esityksiä erilaisista Vihervuoden innovatiivisista tapahtumista. Metsähallituksen Lammaspaimenviikko palkittiin parhaana maisemahankkeena ja Turussa on tehty upeaa kansalaisille vallan luovuttavaa, kaupungin tukemaa kaupunkiviljelyä. Erilaiset kansalaisten omaehtoiseen tekemiseen perustuvat hankkeet olivat pinnalla.

Toisaalta kävi selväksi että oman hankkeemme työsarka villin ja rikkaan luonnon puolesta ei ole missään nimessä valmis. Aktiivinen luonnonsuojelu, uhanalaisten lajien elinympäristöjen kehittäminen ja villit, osallistavat kokeilut eivät vielä ole valtavirtaa vihersuunnittelussa ja -rakentamisessa. Toivomme että hankkeemme saa hakemaamme jatkorahoitusta, mutta jatkamme ainakin nettisivujen ja sosiaalisen median päivittämistä joka tapauksessa, ja meitä saa tilata puhumaan ja järjestämään keskustelu- ja ideointitilaisuuksia aiheesta. Hankkeen perusteella kannustamme myös taiteilijoiden mukaanottamista erilaisiin tutkimus- ja yhteistyöhankkeisiin.

Rikasta luontoa Vihervuositapahtumassa: Julia Prusi, Nina V. Nygren, Jarmo Saarikivi ja Eveliina Asikainen

Rikasta luontoa Vihervuositapahtumassa: Julia Prusi, Nina V. Nygren, Jarmo Saarikivi ja Eveliina Asikainen

Mistä puhutaan kun puhutaan kaupunkiluonnosta?

eve_netti_mv_cropKaupunkiluonto on monen mielestä tärkeä osa kaupungin viihtyisyyttä ja se on otettava huomioon kaupunkisuunnittelussa. Jokaisessa kaupunkiluontokeskusteluissa kannattaa kuitenkin kuunnella herkällä korvalla muiden näkemyksiä, jotta selviäisi, mitä juuri tässä tapauksessa oikeastaan pitäisi ottaa huomioon, säilyttää tai hoitaa?

Hyvin usein puhe kaupunkiluonnosta on puhetta luonnosta kaupungissa. Tällöin puhutaan esimerkiksi luontoarvojen tunnistamisesta, liito-oravaesiintymistä, yhtenäisten metsäalueiden säästämisestä ja pirstoutumisen estämisestä. Kaupungistuminen uhkaa luontoa ja se voi välttää rakentamisen, jos alueelta löytyy riittävän uhanalaisia lajeja tai luontotyyppejä. Tällainen kaupunkiluonto ajatellaan myös hyvin staattiseksi.


Puhe luonnosta kaupungissa voi olla myös puhetta asukkaille tärkeästä luonnosta. Osa asukkaille tärkeistä alueista on suunnittelun kuluessa tärkeiksi todettuja luontokohteita, osa on puistoja, osa rakentamiseen kaavoitettuja ja osa aivan muiden tahojen kuin kaupungin hallinnoimia alueita. Muuttuvassa kaupungissa luonto usein edustaa pysyvyyttä elinympäristössä. Siksi arvokkaiksi koettuihin luontokohteisiin kohdentuvat muutokset nostattavat usein asukkaissa vastarintaa. Tällöin aletaan usein keskustella myös alueiden luontoarvoista, joista haetaan tukea koetuille luontoarvoille.

RastillaAsukkaiden kanssa kaupukunkiluonnon arvoja kartoittamassa Tesomalla.

 

Aika harvoin puhe kaupunkiluonnosta on puhetta kaupungistumisen tuottamasta luontoa, siis sellaisista luontotyypeistä, joita ei löydy muualta kuin kaupungista. Näitä ovat puistot, siirtolapuutarhat, hulevesialueet, pientareet, meluvallit, muurit, ratapihat, katoilla pesivät lokkiyhdyskunnat ja monet muut. Esimerkiksi lähiömetsät ovat aivan omanlaisiaan metsiä, joiden ekologiaan kuuluu koiranulkoilutus, runsas polkuverkosto ja ne ihmiset, jotka eri tavoin vaikuttavat metsään.

IMG_5893

Hulevesialue on lisännyt monimuotoisuutta Vuoreksen vanhoille pelloille.

Jos tästä luonnosta puhutaan, puhutaan useimmin siitä, kuinka asukkaat turmelevat kaupunkiluontoa: roskaavat, päästävät luontoon lemmikkejä, istuttavat omatoimisesti kasveja tai kuluttavat liikaa metsänpohjaa. Tässä puheessa kaupungin viheralueet ovat ensisijaisesti hallintoyksiköitä ja alueita käyttävät asukkaat lähinnä vaiva. Kaupunkiluonnon käytössä täytyy tietenkin olla jotkin säännöt, mutta kuitenkin kaupunkiluonto on olemassa ensisijaisesti asukkaita varten.

Kiinnostavampaa olisi puhua siitä, miten asukkaat ja luonnon hoitajat voivat yhdessä toimia niin, että kaupunkiluonnosta tulisi yhä monimuotoisempaa ja rikkaampaa. Yksi avaus tähän on Tutkimusosuuskunta Tapauksen toteuttama ja Nesslingin säätiön rahoittama Rikasta luontoa -hanke. Siinä teemme tunnetuksi keinoja tarjota pihoissa ja puutarhoissa elinmahdollisuuksia suuremmalle joukolle lajeja. Näin on mahdollista saada samaan aikaan lisää kaupunkia ja lisää luontoa.

Lisää luonnosta osana kaupunkia voit lukea väitöskirjastani. Hyviä esimerkkejä luonnon lisäämisestä kaupungissa löytyy myös Villin Vyöhykkeen sivuilta.

Sammakonkutua

Luonto, epävarmuus ja epäselvyys

Suoseutu Kaustisen ja Kokkolan rajamailla alkaa käydä tutuksi – sammakkolampiprojektimme Keliber Oy:n kanssa jatkuu. Uusia sammakkolammikoita on suunniteltu ja kaivettu, jotta tiukasti suojellut viitasammakot (ja muut vedestä riippuvaiset eliöt) löytäisivät edelleen lisääntymis- ja talvehtimispaikkoja vaikka litiumia alettaisiinkin kaivaa alueella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lammikko 1, toukokuu 2016. Kuva: Nina V. Nygren

Tällaisiin kokeiluihin kuuluu luonnollisesti seuranta: toimivatko lammikot, löytävätkö sammatko niihin? Tämä kevät on toinen kevät kun teemme lammikoilla seurantaa ja tilanne näyttää lupaavalta.

Lammikko 2 kutua Kevät 2016

Lammikko 2, sammakonkutua. Kuva: Nina V. Nygren

Kaikissa kolmessa vanhemmassa, toissatalvena kaivetussa lammikossa oli jo (tavallisen) sammakon kutua ja neljäs, vasta tänä keväänä kaivettu näytti myös lupaavalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lammikko 4, talvella 2016 kaivettu uusi lammikko. Lammikkoa tarkastamassa Jarmo Saarikivi ja Keliber Oy:n Kari Wiikinkoski. Kuva: Nina V. Nygren

Samalla käynti osoitti taas kerran, kuinka haastavaa luontokartoitus onkaan, kuinka luontotieto ja sen hankkiminen on kehollista, luonnon kanssa synkronoituvaa ja väistämättä erilaisten epävarmuuksien kanssa toimimista. Kevät on aina oikukas – viime vuonna saavuimme paikalle kun metsäteiden ojat olivat täynnä kutevia sammakoita, mutta viitasammakon kutu ei ollut vielä alkanut.  Tänä vuonna kevät oli ensin kylmä ja lämpeni sitten hyvin nopeasti. Huomasimme saapuneemme ilmeisesti liian myöhään – rupikonnien kutu oli jo vauhdissa, sammakoiden kutu melko lailla ohi eikä viitasammakoita vieläkään kuultu.

rupikonnien ampleksus

Rupikonnien ampleksus eli paritteluasento jossa koiras ottaa tiukan otteen alla olevasta naaraasta. Kuva: Nina V. Nygren

Asiantuntija voi tunnistaa viitasammakot myös kutupalleroiden perusteella, ja niitä löytyikin kahdesta ojasta. Vuodet eivät ole veljeksiä toisellakaan tavalla – viime vuosi näyttäisi olleen erityisen hyvä sammakkovuosi ja tämä vuosi huonompi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kutupalleroiden tarkastus. Kuva: Nina V. Nygren

Yhtä kaikki, koko päivän kestäneen suolammikoilla rämpimisen, syvien ojien ylittämisen (onkohan kaikkien niiden ojien kaivaminen ollut ihan perusteltua…?) ja korvat höröllään kuuntelemisen tulos oli: ei viitasammakoiden pulputusta. Silti ei ole epäilystäkään siitä, etteikö alkuperäinen alueella tehty viitasammakkoselvitys olisi tehty hyvin ja etteikö alueen suolammilla todella elelisi viitasammakoita – elinympäristö on niille ominaista.

Korvat tarkkana

Korvat tarkkana. Kuva: Nina V. Nygren

Hankkeiden ja maankäytön suunnittelun eteneminen on enenevässä määrin kiinni erilaisten luontokappaleiden suojelun onnistuneesta suunnittelusta. Edellä kuvatunlaiset epävarmuudet kuuluvat väistämättä kaikenlaisiin luontoselvityksiin ja tämän epävarmuuden kanssa on opittava toimimaan.

Luontodirektiivin lajisuojelun ohjeita ollaan parhaillaan päivittämässä, ja liito-orava saikin jo oman ”neuvontamateriaalinsa”. Nyt näyttää siltä, että uusista ohjeista tehdään varsinaisten toimintaohjeiden osalta yleisluontoisia, jolloin niiden tapauskohtainen soveltaminen jää paikalliselle, alueelliselle ja hanketasolle. Tämä voi olla hyväkin asia – liian tarkat ja suppeat ohjeet johtivat huonoihin tuloksiin liito-oravan kohdalla. Toisaalta tämä vaatii jokaiseen hanketapaukseen liittyviltä toimijoilta luontoasiantuntemuksen kehittämistä sekä rohkeutta ja viisautta soveltaa sitä. Selvien ohjeiden puuttuminen ja viranomaisten päättämättömyys voi johtaa myös tilaan, joka tunnetaan tulkitsevan politiikka-analyysin kentällä tutkija Maarten Hajerin lanseeraaman käsitteen avulla: ”institutionaalinen epäselvyys”, ”institutional ambiguity”. Se vallitsee, kun ei oikein tiedetä kenen (viranomaisen) tulisi tehdä päätös, ja minkämuotoinen ja -sisältöinen päätöksen tulisi olla.

Toivottavasti vastuun siirtyminen enemmän paikalliselle ja alueelliselle tasolle tarkoittaisi sitä, että hankkeissa ja maankäytön suunnittelussa pyritään ymmärtämään entistä paremmin myös luontoa, jonka suojelua tarvitsee yhdessä suunnitella. Tässä työssä ovat suurena apuna maastotöitä tekevät luontoasiantuntijat. Toivottavasti heilläkin riittää kärsivällisyyttä opetella yhdessä muun luonnon ja muiden ihmistoimijoiden kanssa miten luomme yhteistä maailmaa jossa olisi tilaa kaikille meille erilaisille luontokappaleille.

Kangasperhonen

Kangasperhonen

Luontoarvojen kompensointi?

Ekologinen kompensaatio, tai luontoarvojen kompensointi vaikuttaa varteenotettavalta ajatukselta erilaisiin suunnittelun umpikujatilanteisiin, ja kuitenkin siihen suhtaudutaan usein varsin vihamielisestikin. Tämä ajatus jäi häiritsemään väitöskirjatutkimukseni myötä, ja sainkin kahden vuoden post doc-tutkimusrahoituksen (2014-2015) Maj ja Tor Nesslingin säätiöltä tutkiakseni aihetta. Ekologinen kompensaatio on näiden kahden vuoden aikana jatkuvasti enemmän pinnalla, mutta se on vielä outo ja uusi asia Suomessa.

Outous ja uutuus aiheuttaa tietysti omalta osaltaan aina epäilyksiä, mutta kompensaatiokäsitteen allekin mahtuu monenlaista. Luontoarvojen kompensointi tarkoittaa suunnitelmallista prosessia, jossa korvataan tarkasteltavana olevan hankkeen aiheuttamia paikallisia luontoarvojen ja luonnon monimuotoisuuden heikentymistä tai häviämistä. Maailmalla tällaisia käytäntöjä on jo käytössä, mutta niiden sisällä on paljon vaihtelua, ja vuosien varrella käsitteestä on käytetty erilaisia englanninkielisiä nimityksiä (ecological compensation, biodiversity offsetting, environmental compensation). Suomenkielinenkään nimitys ei ole vielä vakiintunut: ekologinen kompensaatio, luontokompensaatio vai luontoarvojen kompensointi, vai kenties korvaaminen?

Tästä häilyväisyydestä johtuen tein aiheesta kirjallisuusanalyysin Yhdyskuntasuunnittelu-lehteen. Analyysiä tehdessä minulle selvisikin, että ekologisia tutkimuksia joissa kompensaation todetaan selkeästi toimineen, ei juurikaan ole. Toisaalta huomasin, että näissä tutkimuksissa luonto on tiivistetty numeroiksi ja laskutoimituksiksi. Tällaista luonnon numeraalistamista pidetään usein periaatteellisista syistä ongelmallisena, mutta siihen liittyy myös paljon epävarmuuksia. Suurin ongelma mielestäni kuitenkin on, että luonnon ja ihmisen suhde pelkistyy tällaisessa ajattelussa nollasummapeliksi: ihminen tuhoaa, ekologi laskee paljonko tuhoa tulee, paljonko pitäisi kompensoida ja miten se on onnistunut.

Ihmisen ja luonnon suhde on kuitenkin paljon monimutkaisempi. Eri ihmistoimijat arvottavat eri lajeja eri tilanteissa eri tavoin. Ihmisen muuttamiin elinympäristöihin voi syntyä ajan kanssa uusia elinympäristöjä joita ei kuitenkaan yleensä oteta huomioon kompensaatiolaskelmissa. Arvostamme esimerkiksi maaseutuelinympäristöjä, vaikka ne ovat ihmisen luomia.

Kaikesta huolimatta uskon, että kompensaatio voi sopia joihinkin tilanteisiin ja joillekin lajeille ja elinympäristöille – mutta sen ratkaiseminen on tapauskohtainen kysymys. Tapauksesta kiinnostuneilla toimijoilla täytyy olla mahdollisuuksia yhdessä määritellä mikä on tärkeää ja mikä ei. Yleisluonteiset kompensaatiojärjestelmät tulevat aiheuttamaan paikallisia konflikteja, jollei paikalliseen yhteistyöhön varauduta.

Rikasta luontoa!

Voisiko luonnon monimuotoisuutta lisätä helpoilla ja edullisilla keinoilla? Siihen pyrkii vastaamaan Nesslingin säätiön rahoittama koulutushankkeemme.

Luonnon monimuotoisuudesta kertovaa tutkimusta ja uutisointia seuratessa on helppoa vaipua masennukseen: kuudes sukupuuttoaalto on jo käsillä. Kaupungistuminen lisääntyy ja kaupungit nielevät ympäröivää maaseutua ja luontoa. Toisaalta kaupunkien ulkopuolellakaan ei mene vahvasti: maatalous ja metsätalous tehostuvat ja biodiversiteetti köyhtyy. Luonnonvarojen käyttö kiihtyy ja ilmastonmuutos uhkaa.

Hanke lähtee kuitenkin liikkelle toivosta. Missä sitä näemme?

Ensinnäkin luonnon monimuotoisuutta on monenlaista: osa siitä viihtyy parhaiten mahdollisimman kaukana ihmisestä ja ihmisen vaikutuksesta (kuten esimerkiksi vanhan metsän lajit tai suuria koskemattomia alueita kaipaavat lajit). Mutta osa viihtyy ihmisen muokkaamissakin elinympäristöissä, kunhan vaan ympäristö tarjoaa sopivia resursseja. Keskitymme hankkeessa tällaisiin lajeihin. Osa vähenemässä olevasta luonnon monimuotoisuudesta on ollut riippuvaista esimerkiksi pienipiirteisestä, vähemmän intensiivisestä maataloudesta joka tuottaa avoimia elinympäristöjä. Tällaisia lajeja ovat monet ketojen ja niittyjen lajit jotka ovat vähentyneet sitä mukaa kuin esimerkiksi laidunnus on vähentynyt. Monet pellot, niityt ja kedot on metsitetty umpeen tai ne ovat metsittyneet itsekseen – niiden avoimina pitäminen vaatii siis ihmisen aktiivista toimintaa. Tämän avointen elinympäristöjen verkoston luominen uudelleen olisi monestakin syystä vaikeaa, vaikka esimerkiksi maisemapeltoja tukemalla niitä pidetäänkin yllä. Maatalouden käytännöt ovat kuitenkin muuttuneet täysin sekä yksittäisillä tiloilla että esimerkiksi tukijärjestelmän tasolla.

Toinen syy toivoon on se, että kaupungeissa ja taajamissa on runsaasti erilaisia avoimia elinympäristöjä joita pidetään aktiivisesti avoimina eri syistä. Kaupungeissa on myös metsäalueita, joissa ei toteuteta intensiivistä metsätaloutta. Näiden alueiden hoitokäytäntöjen muuttaminen sellaisiksi missä luonnon monimuotoisuus huomioitaisiin paremmin ei vaadi välttämättä ollenkaan lisää taloudellisia resursseja, vaan ajattelutavan ja käytännön hoitotapojen muutoksen.

Kolmanneksi näemme, että omien puutarhojen hoitajilla, taloyhtiöiden pihoista päättävillä sekä kaupunkien viheralueiden suunnittelusta ja hoidosta päättävillä tahoilla on suhteellisen paljon liikkumavaraa esimerkiksi siinä millaisia kasveja valitaan istutettaviksi ja millaisia vesiaiheita ja hulevesialtaita päätetään rakentaa. Näitä päätöksiä ei ole useinkaan totuttu tekemään niin että pölyttäjät, paikalliset kasvikannat ja sammakkoeläimet huomioitaisiin valinnoissa. Tähän saumaan tarjoamme hankkeessa lisätietoa ja pyrimme innostamaan toimijoita toteuttamaan luonnon monimuotoisuutta tuottavia viheralueita.

Hanke yhdistää siis kaupunkien avointen elinympäristöjen mahdollisuudet, lajit jotka voisivat viihtyä tällaisissa paikoissa sekä näistä alueista konkreettisesti päättävien kouluttamisen. Lue hankkeesta lisää rikastaluontoa.fi , seuraa meitä Facebookissa, Instagramissa ja twitterissä (hashtag #rikastaluontoa ).

Betonin unohdetut mahdollisuudet

Osallistuin helmikuussa 2016 Jyväskylässä Viherpäiville. Tapahtuma oli suunnattu yrityisten, kuntien ja yhdistysten asiantuntijoille ja päättäjille, jossa esiteltiin viheralan ajankohtaisia tuotteita ja ajatuksia. Ensimmäisenä päivänä suuntasin neljästä luennosta koostuvaan tilaisuuteen ”Betoni ja kiviainekset osana kiertotaloutta”.

Luennollaan maisema-arkkitehti Pia Kuusiniemi esitteli suuren määrän erilaisia tapoja käyttää ja kierrättää vanhoja betonirakenteita. Kuusiniemi kertoi esitelmässään etenkin ulkomailla toteutetuista ratkaisuista, koska hänen mukaan kierrätysbetonin käyttö on Suomessa vasta lapsen kengissä. Arkkitehti Maritta Koivisto kertoi esitelmässään hyvin laajasti betonin käytön mahdollisuuksista erilaisissa rakenteissa ja pinnoissa. Esittyjen ratkaisujen kirjo oli huimaava aina ultrakevyistä ja kelluvista betoneista monilla erilaisilla tavoilla koristeltuihin betonipintoihin. Lopussa hän näytti kaksi valokuvaa, joissa betonirakenteet olivat jäkälien, levän ja sammalten peittämiä: ”Tämä on ihan katsojan silmissä. Se on ehjä vaikka levät kasvaakin siinä”.

Luentotilaisuuden jälkeen olin harmistunut, että betonin myönteisiä vaikutuksia kasvustoihin ei käsitelty esitelmissä, ja että betonin pintaan ilmestyvät sammalet koettiin epämääräisiksi ja subjektiivisesti koettaviksi seikoiksi, eikä suinkaan yleisesti positiivisiksi ja tavoiteltaviksi asioiksi.

Suomessa käytetään valtavat määrät rahaa betonipintojen puhdistamiseen. Asia pitäisi sen sijaan ajatella siten, että sammalia, leviä ja jäkäliä nimenomaan houkuteltaisiinkin betonipintoihin. Silloin säästettäisiin paitsi rahaa, tuotettaisiin luonnon monimuotoisuudelle uudenlaisia kasvualustoja. Betonirakenteista on jo tunnetusti löydetty uhanalaistakin lajistoa. Luonnon kannalta betonissa on kiinnostavaa sen kalkkivaikutus. Kalkkivaikutteisten elinympäristöjen lajisto on harvinaista. Tarkempia tutkimuksia ja tuotekehittelyä tarvitaan esimerkiksi siitä, millaiseksi betonin koostumus ja pinnat tulisi suunnitella, jotta ne kelpaisivat kasvualustoiksi mahdollisimman hyvin. Entä mitkä lajit sopisivat rakennusten pintoihin parhaiten myös visuaalisesta näkökulmasta.

Olemassa olevia betonirakenteita tutkimalla voisi päästä jäljille siitä, millaiset ratkaisut voisivat toimia suuntaa-antavasti. Sen lisäksi tarvitaan erilaisia systemaattisia tutkimus- ja koejärjestelyitä, joissa eri jäkälä- ja sammallajeja kasvatettaisiin aktiivisesti erilaisilla betonipinnoilla. Joitain kokeiluita on jo käynnissä Suomessa.

Esimerkiksi Vuosaaren täyttömäelle on rakennettu kalkkimaannosta jäljittelevä elinympäristö, jonka kalkkivaikutus on tuotettu kierrätetyn betonimurskeen avulla. Kalkkivaikutukseen perustuvat elinympäristöt ja niiden lajisto ovat Suomessa yleensä harvinaista tai uhanalaista. Erilaisien kierrätysbetonista muodostettujen habitaattien kokeilunarvoisten mahdollisuudet ovat laajat. Ne voisivat olla esimerkiksi erilaisia ruderaattimaisia ketoja tai reheviä ja näyttäviä viherrakenteita. Kalkkimaannoksella viihtyvät monet kiinnostavat lajit, kuten esimerkiksi orkideat eli kämmekät. Niistä luulisi löytyvän myös markkinapotentiaalia.

Tunnettu betonirakenne, jossa sammalet ja jäkälät viihtyvät ovat kattotiilet. Sen sijaan että niidenkin puhdistamiseen käytetään paljon rahaa ja vaivaa, pitäisi sen sijaan kehittää tiilikatto, johon kasvustoja pyrittäisiin päinvastoin houkuttelemaan. Orastavan viherkattobuumin aikaan Suomessa toteutetaan nyt viherkattoja pitkälle samalla tavalla kuin Keski-Euroopassa. Esimerkiksi maksaruohot ovat viherkattojen yleinen lajiryhmä. Kotimaisissa kaltevissa ja helppohoitoisissa sammal- ja jäkäläkatoissa olisi sen sijaan edellytyksiä erikoistua kansainvälisesti.

Japanissa on kehitetty ja tuotteistettu sammalpaneelit, joita käytetään monenlaisissa rakenteissa. Missä viipyvät pohjoisen ulottuvuuden omat jäkäläpaneelit, joiden alusta voisi hyvinkin olla betonista?

Ja koska kaikki kehityksen uusia mahdollisuuksia kartoittavat kirjoitukset nykyään päätyvät pelastamaan koko kansantalouden, totean minäkin, että Suomella olisi hyvin mahdollisuuksia ryhtyä uudenlaisen betonipohjaisen luontorakentamisen airueeksi. Voisikohan Finlandia-talosta perustaa jäkäläseinien käytön kansainvälisesti tunnetun mallikohteen?

Ruduksen kierrätysbetonimurskakorit

Tutkijat ulos kammioista!

Tutkimuksen vaikuttavuus on minulle sydämenasia, siksi olen ollut mukana perustamassa tätä tutkimusosuuskuntaakin. Kun viime syksynä täytin tutkimushankehakemuslomakkeita joihin pitää yksilöidä tutkijavaihdon yksityiskohtia, minulle jäi mieleen yhdestä lomakkeesta se, että vaihdon voi tehdä myös kotimaassa vaikka toiseen tutkimuslaitokseen.

Minusta tätä ajatusta voisi kehittää vielä pidemmälle toimistonomadi-liikkeen hengessä. ”Kansainvälistä liikkuvuutta” eli käytännössä tutkijan työskentelemistä joitakin jaksoja ulkomailla pidetään välttämättömänä verkoistoitumiselle, mutta eikö sama päde myös tutkimuksen hyödyntämiseen? Voisiko tutkimuksen vaikuttavuus lisääntyä, jos tutkija integroituisi muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi johonkin organisaatioon (tai vaikka useampaan), joka on potentiaalinen tutkimuksen tulosten hyödyntäjä? Omalla ympäristöpolitiikan tutkimuksen kentällä tulee mieleen ministeriöt, kunnat tai muut virastot, miksei joku yrityskin.

Näinä tohtorityöttömyyden aikoina mahdollisiin muihin työnantajiin (kuin yliopistoihin) tutustuminenkaan ei liene pahitteeksi.

Idean saa pölliä!

Luontorikkaat puistot ja puutarhat -hanke käynnistyy 2016

Luonnon monimuotoisuuden lisäämiseen puistoissa ja puutarhoissa tähtäävä koulutushankkeemme käynnistyy ensi vuonna. Hanke sai apurahan Maj ja Tor Nesslingin säätiöltä ja aloitimme suunnittelun kokoustamalla porukalla jo tämän vuoden puolella. Hankkeessa koulutamme viheralan ammattilaisia aiheesta biodiversiteetin lisääminen, esimerkiksi miten puutarhoissa voi suosia pölyttäjäystävällisiä kasveja ja miten luodaan sammakkoystävällisiä pienvesiympäristöjä puistoihin. Hankkeessa tehdään myös kuluttajille suunnattua tiedotusta. Somen ja nettisivujen kautta jaettavan sähköisen tiedotuksen lisäksi hankkeen osana julkaistaan korkeatasoinen ja informatiivinen juliste.

Ajatuksena on monimuotoistaa puistojen ja puutarhojen luontoa verrattain helpoilla ja edullisillakin keinoilla. Lieneekö mikään niin kallista viherympäristöä kuin jatkuvaa hoitoa ja leikkausta vaativa lyhyeksi nyrhitty nurmikko? Moneen puistoon ja puutarhaan voisi mahtua paljon lisää monimuotoisuutta. Suomen oloihin sopivaa tietoa pölyttäjäystävällisistä kasveista ja sammakkolampien rakentamisesta ei ole vielä helposti saatavilla, mutta tässä hankkeessa sitä tuotetaan.

Lisäksi ajatuksena on saada monimuotoistamistieto käyttöön mahdollisimman monessa paikassa. Siksi hankkeen kohderyhmänä ovat viheralan ammattilaiset, erityisesti julkisia viheralueita suunnittelevat ja hoitavat tahot sekä puutarhamyymälät. Näillä kohderyhmillä on jo paljon tietoa luonnon monimuotoisuudesta, mutta tiedon lisäksi koulutuksissa paneudutaan erityisesti yhdessä pohtimaan, miten kukin pystyy viherympäristöjä monipuolistamaan omassa työssään ja mitä esteitä ja mahdollisuuksia siihen sisältyy.

WP_20151207_16_19_43_Pro

 

Hanketta meillä on tekemässä mainio tiimi. Tietosisällön tuottajina toimivat Tero Piirainen (hyönteiset), Jarmo Saarikivi (sammakkoeläimet) ja Eveliina Asikainen (urbaani luonto, puutarhat). Taiteilija Julia Prusi tekee meille upean kuvituksen. Koulutuksesta vastaavat Jere Nieminen ja minä. Toimin myös projektipäällikkönä.

Hankkeesta tullaan päivittämään tietoa tänne blogiin, uusille hankkeen nettisivuille sekä sosiaaliseen mediaan. Olkaa kuulolla!