Osuuskuntataipaleen hieno toinen vuosi

Osuuskuntamme piti syysvuosikokouksen perjantaina 4.12. mukavissa merkeissä. Timo ja minä olimme käyneet samana päivänä Helsingissä neuvottelemassa uudesta projektista asiakkaan kanssa ja Eveliina, Sanna ja Timo vetivät Tampereen kaupungille vesihuollon yleisötilaisuuden torstaina. Muutenkin ensi vuonna projektirintamalla näyttää jo neuvoteltujen projektien perusteella valoisalta, myös Maj ja Tor Nesslingin säätiön rahoittama koulutushanke käynnistyy.

Näin puheenjohtajana tuntuu aivan upealta olla mukana näin pätevässä, osaavassa ja innostavassa porukassa. Osuuskuntaa perustaessamme halusimme tehdä vaikuttavaa tutkimusta ja ottaa akateemisen pätkätyömarkkinan haltuun omilla ehdoillamme mutta emme voineet olla varmoja  onnistuisimmeko siinä. Nyt tuntuu siltä että olemme onnistuneet yli odotustemme sekä jäsenten että asiakkaiden mielestä.

Ei pätkäprojektien hallinta toki helppoa osuuskunnassakaan ole (sen kokee erityisesti puheenjohtaja 😉 ) mutta osuuskunnassa pystymme tekemään yhtä ihmistä suurempia hankkeita ja hyödyntämään toinen toistemme vahvuuksia ja tietotaitoja. Itse koen erityisesti tutkijoiden välisen yhteistyön tärkeäksi näinä aikoina kun kilpailu tutkimusrahoituksesta ja uralla etenemisestä asettaa tutkijoita lähinnä toisiaan vastaan.

Matkaamme siis toiveikkaina osuuskunnan kolmannelle vuodelle.

Voiko Talvivaarasta oppia jotain?

Talvivaaran kaivos on nykyään lähes synonyymi ympäristökatastrofille. Voisiko tapauksesta kuitenkin oppia jotain?

Nyt kun akateemisen maailman hektisin tutkimusrahoituksen hakujakso alkaa olla ohi, ehdin lukea kauan odottaneen tieteellisen artikkelin Talvivaaran tapauksesta. Heidi Tiainen, Rauno Sairinen ja Tuija Mononen ovat kirjoittaneet vuoden 2014 Ympäristöpolitiikan ja -oikeuden vuosikirjaan perusteellisen artikkelin siitä miten Talvivaarasta tuli ympäristökonflikti. Näkökulma on nimenomaan yhteiskuntatieteellinen – siinä ei tutkita ympäristökatastrofin teknisiä syitä vaan tarkastellaan lehtijuttujen ja muun kirjallisen materiaalin kautta sitä miten hehkutettu ja palkintoja saanut kaivoshanke kriisiytyi.

Artikkelin pohjalta minulle kehkeytyi ajatuksia siitä mitä tapauksesta voidaan oppia – vaikka uusissa kaivoshankkeissa:

  1. Varovasti sen uuden teknologian kanssa! Kiire kostautuu.
  2. Älä vähättele vaikutuksia ja riskejä. Talvivaara lupasi alkuvaiheessa paikallisille asukkaille ettei vaikutuksia kaivospiirin ulkopuolella esiintyisi. Paikallisten luottamus alkoi rapautua jo ensimmäisten iho-oireiden ja hajujen myötä.
  3. Kuuntele ja keskustele. Vuorovaikutukseen tulee varata aikaa ja resursseja ja se pitää aloittaa niin ajoissa kuin vain mahdollista. Salailu tekee heti huonon vaikutelman.
  4. Hoida hommat hyvin. Menetettyä luottamusta on hyvin vaikea rakentaa uudelleen.

Kokeilukulttuuri tulee luonnonsuojeluun

Luonnonsuojeluun on nousemassa perinteisen hallinnollisen rutiinisuojelun rinnalle uudenlaiseen kokeilukulttuuriin perustuva toiminnan tapa, jossa luontoarvoja kehitetään aktiivisesti.

Tarkastelen toukokuussa julkaistussa Pirkanmaan luonnon monimuotoisuus- eli LUMO-ohjelmassa kuutta tapausta, joissa toteutettiin uudenlaista luonnonsuojelua. Ohjelman tavoitteena on laajentaa näkemystä luonnonsuojelun mahdollisuuksista luontoarvojen aktiivisen tuottamisen lähtökohdista.

Kun luontoarvoja kehitetään aktiivisesti, ei ole välttämätöntä, että kohteena olevalla alueella on valmiiksi olemassa luontoarvoja. Näkökulma lisää luonnonsuojelun liikkumavaraa alueilla, joiden luontoarvot ovat heikentyneet. Niitä on esimerkiksi täyttömaa-alueilla, louhoksilla, sorakuopilla, pelloilla, talousmetsissä ja asuinalueilla. Niiden luontoarvoja voidaan kehittää esimerkiksi oikein valittujen maa-aineksien sekä kasvien siementen kylvämisen ja taimien istuttamisen avulla. Esimerkiksi runsasravinteiset pellot sopivat harvinaistuvan lehtoluonnon palauttamiseen jalojen lehtipuiden taimia istuttamalla. Samalla voidaan lisätä alueiden virkistysarvoja asukkaille.

Vuosaaren maantäyttöalueella kokeillaan kalkkivaikutteisen ekosysteemin luomista kierrätysbetonin avulla.

Näkemys luontoarvojen aktiivisesta tuottamisesta on uusi, eikä siihen ole juurikaan tarjolla rutinoituneita toimintamalleja. LUMO-ohjelman tapauksien toimijoita yhdisti rohkeus uudenlaiseen tekemiseen. Omaa näkemystä haluttiin kokeilla, vaikka ei oltu aivan varmoja sen toteutumisen edellytyksistä. Jo alustava ymmärrys luonnon kasvuprosesseista riittää kokeilunarvoisen näkemyksen muodostamiseen.

Kun kehitetään luontoarvoiltaan heikentyneitä alueita, ei kokeiluissa voi oikeastaan hävitä. Epäonnistuessaan kokeilut eivät ehkä onnistu tuottamaan tavoitteidensa mukaista luontoa, mutta koska heikentyneillä alueilla ei entuudestaan juurikaan ole luontoarvoja, ei niitä voi hävitä kokeiluissa.

Tarkastelemissani tapauksissa oli vahva tekemisen meininki. Vaikka toiminta oli sen tyyppistä, että siihen olisi saattanut hyvinkin olla mahdollista hakea ulkopuolista rahoitusta, toteuttivat toimijat hankkeita mieluusti omalla kustannuksellaan. Esimerkiksi maa-ainesten ottopaikkoja maisemoitaessa yritykset kokivat ulkopuolisen rahoituksen hakemisen ja siihen liittyvän byrokratian toimintaa viivyttäväksi seikaksi, joka olisi voinut latistaa innostusta uudenlaiseen tekemiseen.

Rudus Oy kokeilee Maaningalla Noron sorakuopan maisemoinnissa uudenlaista terassoinnin tapaa perinteisen luiskauksen sijaan.

 

Tarkastelemissani tapauksissa korostui oppimisen merkitys. Ennakkokäsityksistä huolimatta eivät toimijat olleet aivan varmoja miten luonto kehittyy tuotetuissa olosuhteissa. Siten jatkuvalla seurannalla oli merkittävä rooli kokeiltaessa luonnon monimuotoisuuden rikastamista. Jos jokin toimenpide ei tuottanut toivottua tulosta, sitä korjattiin. Samoin jos luonto kehittyi merkityksellisellä tavalla yllätyksellisesti, vahvistettiin siihen johtaneita tapahtumakulkuja, vaikka niitä ei olisi aluksi suunniteltu tarkoituksella.

Aktiivisesta luontoarvojen rikastamisen näkökulmasta luonnonsuojelu on hurjaa vauhtia kehittyvä yhteiskunnallisen toiminnan ala. Innostuneella kokeilukulttuurilla on nykypäivän luonnonsuojelussa merkittävä rooli, jotta tulevaisuudessa kyetään muodostamaan vakiintuneita tapoja ja rutinoituneita toimintamalleja. Ilman niitä uudet käytännöt eivät voi levitä laajemmalle, mikä on luonnon monimuotoisuuden kannalta välttämätön tavoite.

”Luonnonsuojelun uudet mahdollisuudet Pirkanmaalla”-raportti on ladattavissa ja luettavissa Doria-julkaisuarkistossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-314-237-4

Toinen sammakkolampi kevät 2015

Naurusta innovaatioihin? Luonnonsuojelun vastaanoton vaiheet

Miten luonnonsuojeluvaatimukset näkyvät kaivosyrittäjille? Ovatko luonnonsuojelu ja kaivostoiminta yhteensopivia?

Kävin Jarmo Saarikiven ja Keliber Oy:n edustajien kanssa kesäkuun alussa Kaivosyrittäjien seminaarissa Levillä kertomassa viitasammakkolammista, joita olemme suunnitelleet Kaustisilla. Tutkimusosuuskunnan esitysten teemana oli luonnonsuojelun ja yhteiskunnan toimintojen yhteensovittaminen.

Jarmo Saarikivi kaivosseminaarissa Levillä. Kuva: Kari Wiikinkoski, Keliber Oy.

Samalla sain kaivosalan toimijoiden seminaaripuheita kuunnellessa hyvän yleiskatsauksen kaivosalasta ja eri kaivoshankkeiden vaiheista. Puheista tuli kuunneltua vuorovaikutusta ja luonnonsuojelua koskevat asiat muuta tarkemmin. Vuorovaikutuksesta taidan kirjoittaa toisen blogipostauksen myöhemmin. Seminaarin puhujien kirjosta tosin puuttuivat kokonaan ympäristöviranomaiset sekä kansalaisjärjestöt – tämä puute toivottavasti korjaantuu lokakuisilla kaivosten ympäristöpäivillä Oulussa.

Luonnonsuojeluaiheita tuli puheissa esiin tämän tästä. Kaivosyhtiöiden kuvaus tilanteesta muistuttaa paljon sitä mihin törmäsin väitöskirjatutkimukseni alkuaikoina 2000-luvun alussa kun tarkastelin sitä miten suomalainen maankäytön suunnittelu törmäsi liito-oravien suojeluun.

Nina V. Nygren kaivosseminaarissa Levillä. Kuva: Kari Wiikinkoski, Keliber Oy.

 

Ensireaktio uusiin luonnonsuojeluvaateisiin tuntuu olevan huvittuminen. Ensimmäisten väitöskirjatutkimusvuosieni aikana noin puolet uusista ihmisistä, joille kerroin väitöskirjani aiheesta, purskahtivat spontaaniin nauruun – mukaanlukien Tampereen yliopiston silloinen rehtori jonka tapasin sattumalta junassa. Ei nauru ollut mitenkään pahantahtoista mutta se kertoo yleisistä asenteista – minkään pienen eläimen ei uskota pysäyttävän Tärkeitä Hankkeita, joita on ennenkin saanut suunnitella ja toteuttaa ilman outojen luontokappaleiden huomioonottamista.

Seuraava vaihe on merkittävän hankkeen kaatuminen sen vuoksi, että pienen eläimen suojelusta ei ole huolehdittu. Vaikuttaa siltä, että usein suojelun tiukkuutta testataan tarkoituksella. Näin tapahtui Tampereen yleiskaavan kaaduttua Korkeimmassa hallinto-oikeudessa tiettyjen liito-orava-alueiden osalta vuonna 2002. Kaivosalalla sama vaikuttaisi tapahtuneen Mondo Mineralsin Paltamon kaivoksen kohdalla. Toisin kuin uutisoitiin, talkkikaivoksen ympäristölupa ei niinkään kaatunut viitasammakoihin ja liito-oraviin, vaan piittaamattomuuteen. Pohjois-Suomen aluehallintoviraston lupapäätöksen (pdf) tekstistä käy ilmi, että näitä tiukasti suojeltuja eläimiä ei edes yritetty ottaa huomioon valmisteluvaiheessa.

Luonnonsuojeluvaatimusten sulatteluun saattaa mennä tovi jos toinenkin, maankäytön suunnittelun kentällä siihen on mennyt useampi vuosi, kaupungista ja kunnasta riippuen. Seuraava vaihe on usein se, että yritetään enemmän tai vähemmän yhteistyössä viranomaisten ja muiden toimijoiden kanssa selvitä suojeluvaateista. Tämä vaihe on mennyt pahasti pieleen liito-oravan kohdalla – virallisissa suojeluohjeissa suojellaan liito-oravan kannalta liian pieniä alueita. Suojeltava luonto eristetään omalle pienelle alueelleen ja muun maankäytön tulee väistää sitä. Tällainen suojelun tapa on ongelma sekä maankäytön suunnittelulle että liito-oravalle monestakin syystä – se esimerkiksi tuottaa yllätyksiä ja epävarmuutta.

Liito-oravan papanoita

Samanlainen väistelevä suojelun tapa sopii vielä huonommin kaivostoimintaan, koska malmi on siellä missä se on, kun taas esimerkiksi kaupunginosan muotoa, kokoa ja paikkaa voi vapaammin suunnitella. Toki kaivosalueellakin on sijoittelussa jonkin verran vaihtoehtoja, mutta suojelu ja kaivostoiminta asettuvat usein voimakkaasti vastakkain joko-tai-kysymyksiksi.

Innovaatiovaihe on seuraava, johon toivottavasti siirrytään kaivostoiminnassakin. Tällä tarkoitan sitä, että pyritään sovittamaan yhteen – muutenkin kuin eristämällä ja väistelemällä – luonnonsuojelua ja muuta maankäyttöä, eli kehittämällä aktiivisia suojelukeinoja. Näin on jo tehty esimerkiksi Espoon maankäytön suunnittelussa, kun Etelä-Espooseen on laadittu kunnianhimoinen ja kaikkien kiittelemä suunnitelma liito-oravien suojelun järjestämisestä. Keliber Oy:n kanssa suunnittelemamme ja toteuttamamme uudet viitasammakkolammet ovat merkki innovaatioista myös kaivostoiminnassa. Rudus Oy:n Lumo-ohjelma näyttää esimerkkiä maa-ainesalalla.

Luonnonsuojelualueitakin tarvitaan, mutta ne eivät riitä. Aktiivisessa suojelussa on paljon vielä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Luonnonsuojelua kaivurilla

Olemme tänä keväänä suunnitelleet kaivosyhtiö Keliber Oy:n ja maanomistajan kanssa uusia viitasammakkolammikoita Kaustisilla. (ks. edellinen blogipostaus täällä). Viitasammakot ovat luontodirektiivillä tiukasti suojeltuja, mutta Suomessa suhteellisen yleisiä sammakkoeläimiä, jotka viihtyvät suolammissa mutta myös ihmisen kaivamissa lammikoissa.

Koska viitasammakoiden suojelu tällä tavalla on vielä uutta Suomessa, tarvitaan projektissa Tutkimusosuuskunnan lainsäädäntöön ja hallintoprosesseihin liittyvää asiantuntemusta. Se ei toki yksinään riitä, sillä uusien sammakkolammikoiden suunnittelussa ja kaivuussa tarvitaan ekologin, maaston tuntevan maanomistajan ja kaivurikuljettajan sekä työn tilaajan tapauskohtaista suunnittelua ja neuvottelua maastossa. Lammikon kokoon ja muotoon vaikuttavat viitasammakon elinympäristövaatimusten lisäksi myös maalaji, kasvillisuus, maastonmuodot ja muut, parhaiten paikan päällä selviävät seikat.

Lammikon suunnittelu

Lammikkoa suunnittelemassa maanomistaja ja kaivurinkuljettaja, kaivosyhtiön ympäristöpäällikkö Kari Wiikinkoski sekä Tutkimusosuuskunnasta Nina V. Nygren ja Jarmo Saarikivi

Kävimme maastokäynnillä sekä suunnittelemassa lammikoita maastossa maaliskuussa että tarkistamassa lammikot niiden valmistumisen jälkeen huhtikuun lopulla. Viitasammakot yleensä kutevat huhti-toukokuun vaihteessa, mutta ajankohtaa ei ole helppoa ennustaa etukäteen. Huhtikuun maastokäyntimme aikana kutemassa olivatkin vasta tavalliset sammakot, jotka kutevat yleensä muutaman päivän aiemmin kuin viitasammakot.

Sammakot kutemassa

Tavallisia sammakoita kutemassa metsätien ojassa

Uusista sammakkolammista yhdellä lammikolla oli havaittavissa jo sammakoiden liikettä. Kyseistä lammikkoa olikin laajennettu paikalla olleesta syvästä ojasta joten sammakot olivat jo löytäneet paikalle. Muilla lammikoilla pitänee odottaa ainakin ensi kevääseen jotta sinne saadaan sammakonkutua. Kaksi lammikoista oli vielä kaivamisen jäljiltä sameita, mutta kiintoaineksen voi odottaa laskevan seuraavien kuukausien kuluessa. Nyt lammikot ovat varsin karun näköisiä, mutta ajan mittaan lampien reunoille leviää kasvillisuutta, ja sammakkoeläinten lisäksi lammikoihin on odotettavissa mm. monenlaista hyönteiselämää. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata millaisia lammikoista kehittyy.

Ensimmäinen lammikko kevät 2015

Ensimmäinen lammikko

Toinen sammakkolampi kevät 2015

Toinen, kirkasvetinen lammikko kivennäismaalla

Kolmas sammakkolampi kevät 2015

Kolmas lammikko.

Yritykset ja luonnon monimuotoisuus?

Voisivatko yritykset parantaa luonnon monimuotoisuuden tilaa? Tälle keväälle osui kolme seminaaria joissa keskusteltiin myös luonnonsuojelun uusista keinoista ja niiden edistämisestä Suomessa. Kävin kuuntelemassa kaikissa kolmessa, miltä tilanne vaikuttaa tällä hetkellä.

Viime viikolla järjestettiin komeasti Säätytalolla (kuvassa) seminaari ekosysteemipalveluiden talousvaikutuksista. Ekosysteemipalveluilla tarkoitetaan luonnon meille tuottamia palveluita, kuten virkistystä, pölytyspalveluita, mullantuotantoa, jätteiden hajottamista jne. joita kaikkien (ihmis)toimijoiden on syytä pitää yllä ja parantaa. Ekosysteemipalveluiden käsite ei välttämättä ole paras mahdollinen (ks. esim. tämä synteesiartikkeli käsitettä koskevasta kritiikistä), toisaalta se saattaa kuulua sellaiseen käsiteperheeseen joka resonoi joissakin piireissä paremmin kuin ”luonnonsuojelu” tai ”luonnon monimuotoisuus”.

Kyseisen seminaarin perusteella vaikuttaa siltä, että tällä hetkellä yritykset ovat kenties jopa julkista hallintoa edellä, mitä tulee uudenlaisten luonnonsuojelun keinojen kokeilemiseen. Seminaarin keskustelupaneeliin osallistui mm. FIBS ry.:n edustaja – yritysten yhteiskuntavastuuseen keskittyvä yhdistys on käynnistänyt yritysten monimuotoisuusverkoston ja työ jatkuu edelleen. Rudus Oy on aloittanut aivan uudenlaisen luonnon monimuotoisuusohjelman. Uudet luonnonsuojeluideat, kuten kompensaatio ja elinympäristöjen parantaminen, vaikuttavat ottavan tulta alleen erityisesti yritysten omissa, ruohonjuuritason käytännöissä ja kokeiluissa – mikä on aina parempi kuin että ekosysteemipalvelupuheella kuorrutettaisiin vain yhteiskuntavastuuraportteja.

Toinen seminaari, johon viime viikolla otin osaa, oli ELITE-seminaari jossa esiteltiin elinympäristöjen ennallistamista käsitelleen työryhmätyön tuloksia. Siellä käsiteltiin nimenomaisesti elinympäristöjen tilan parantamista eli luonnonsuojelua, jossa ihmisellä on myös aktiivinen, ei vain passiivinen osa kuten perinteisessä aluesuojelussa. Toisaalta projekti, vaikka se perustuukin eri toimijaryhmien yhteistyöhön, vaikuttaa lähteneen liikkeelle perinteisestä top-down -ajattelutavasta, jossa ylhäältä käsin, laskelmiin ja luonnontieteelliseen tietoon perustuen tehdään kattavia priorisointeja. Tämä lähestymistapa on aiheuttanut luonnonsuojelun toteutuksessa useimmiten närää (klassisena esimerkkinä Natura2000-kiistat), ja tilaisuudessa esittikin esimerkiksi saamelaisten edustaja varsin kriittisiä huomiota projektin vaikutuksista Ylä-Lapin poronhoitoon.

Näillä kahdella lähestymistavalla, eli yritysten omaehtoisella toiminnalla ja valtion johtamalla ennallistamistyöllä, olisi kuitenkin hyviä kohtaamispisteitä. Yrityksillä on selvästi halua panostaa luonnon monimuotoisuuden niiden toiminnan hyväksyttävyyden parantamiseksi, ja Suomessakin alkaa olla kattavampaa tietoa siitä millaista työtä elinympäristöjen parantamiseksi ja myös ekosysteemipalvelujen tukemiseksi olisi tehtävä.

Tätä kohtauspistettä leikkaa myös kolmas seminaari, jossa kävin toissaviikolla. Kolmen suuren kaivostutkimushankkeen Kuopasta kansalle -seminaarissa käytiin läpi viimeaikaista tutkimusta kaivosalan hyväksynnästä ja paikallisesta hallinnasta. Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen viesti kaivoskonflikteista on se vanha tuttu, eli enemmän kommunikaatiota, vuorovaikutusta ja avoimuutta. Vaikutuksia ekosysteemipalveluihin ja luonnon monimuotoisuuteen käsiteltiin yllättävän vähän, ja näissä kahdessa teemassa kaivosalalla kokonaisuutena on vielä kiinniotettavaa suhteessa moniin muihin luontoa muuttaviin toimintoihin Suomessa. Työtä on tosin jo aloitettu.

Viitasammakoita ja litiumia

Mitä tapahtuu kun kaivosyhtiölle selviää, että lupaavan malmiesiintymän päällä olevissa suolammissa on viitasammakoita? Tämä ei ole vitsi, koska kaivosyhtiö Keliber Oy:sta soitettiin meille ja aloitimme mielenkiintoisen uuden hankkeen syksyllä 2014. Itseni ja Jere Niemisen lisäksi hankkeessa on työskennellyt Suomen johtava viitasammakkoasiantuntija, ekologi ja tutkija Jarmo Saarikivi Helsingin yliopistosta. Tämä Tutkimusosuuskunnan ensimmäinen isompi hanke on nyt saatu päätökseen (yhteistyö jatkuu uutena hankkeena) ja raportti (pdf) kirjoitettua. Hankkeeseen on sisältynyt maastokäyntejä, neuvotteluja mm. viranomaisten kanssa ja suojelumahdollisuuksien selvittämistä sekä ekologiselta että hallinnollis-juridiselta kannalta.

Keliber blogiin002Keliber Oy:n ympäristöpäällikkö Kari Wiikinkoski, sekä Tutkimusosuuskunnasta Jarmo Saarikivi ja Nina V. Nygren (kuva: Jere Nieminen)

Viitasammakoita löytyy varsin runsaasti monissa osin Suomea, ja ne viihtyvät mm. suolammilla, mutta myös ihmisen muokkaamissa vesiympäristöissä kuten sopivan muotoisissa metsäautoteiden ojissa ja ojitetuilla soilla. Suomessa viitasammakot eivät ole uhanalaisia, mutta maailmanlaajuisesti sammakkoeläinten väheneminen on vakava uhka ekosysteemipalveluille ja luonnon monimuotoisuudelle, eikä vieläkään tiedetä varmasti mistä väheneminen johtuu. Luultavasti kyse on siitä, että sammakkoeläimet ovat erityisen herkkiä monenlaisille ympäristön muutoksille, joiden vaikutukset kasautuvat haitallisesti.

Keliber blogiin006Syväjärvi (kuva: Jere Nieminen)

Viitasammakot on suojeltu EU-direktiivillä yhtä tiukasti kuin esimerkiksi liito-oravat. Ympäristöön vaikuttavien hankkeiden kohdalla on huomioitava mm. suojellut lajit ja varmistettava ettei niihin kohdistu haitallisia vaikutuksia. Jos suojelua ei hoideta asianmukaisesti, hankkeet saattavat merkittävästi hidastua, ellei jopa pysähtyä (esim. Mondo Mineralsin kaivoshanke Paltamossa, ks. uutinen vuodelta 2013).

Viitasammakoiden suojelussa ei ole syytä jumittua vain perinteisiin, säilyttäviin suojelumenetelmiin, etenkään siksi kun laji selvästi hyväksyy elinympäristökseen myös ihmisen muokkaamia alueita. Tämän vuoksi hankkeessamme Keliber Oy:n kanssa suunnittelimme uusien sammakkolammikoiden kaivamista kahden vierekkäisen suolammen läheisyyteen. Näiden Kaustisilla sijaitsevien suolampien alla on merkittävä litiumesiintymä ja sen hyödyntämiseksi lammet joudutaan tyhjentämään.  Suunniteltujen litiumlouhosten ympäristövaikutusten arviointiprosessi (YVA) on meneillään. Sen päätyttyä haetaan myös Syväjärven litiumlouhokselle ympäristölupa.

20141003_145730Jarmo Saarikivi, Keliber Oy:n ympäristöpäällikkö Kari Wiikinkoski ja Jere Nieminen Syväjärvellä (kuva: Nina V. Nygren)

Ensimmäiset pilottilammikoita ollaan jo kaivamassa nyt keväällä 2015 jolloin päästään seuraamaan, miten viitasammakot hyväksyvät uudet lammikot. Samantyyppistä suojelumenetelmää olisi tapauskohtaisesti suunniteltuna mahdollista käyttää myös muissa soveltuvissa kohteissa sekä muiden sellaisten lajien kohdalla, joille on mahdollista kehittää ja parantaa elinympäristöjä hankkeen lähialueella.

Tee näin, jos haluat luonnonsuojelun pysäyttävän hankkeesi

Voit aloittaa mistä kohdasta tahansa.

1. Ajattele, että luonnonsuojelua ei tarvitse ottaa hankkeessasi huomioon ollenkaan. Hankkeesi on niin tärkeä, ettei luonnonsuojelua tarvitse edes miettiä.  Jatka hankkeen suunnittelua mahdollisimman pitkälle.

2. Kun luontoselvityksiä vaaditaan, esitä yllättynyttä, vähättele asiaa, teetä selvitys mahdollisimman halvalla ja väärään aikaan, jottei mitään varmasti löydy.

3. Kun paikalliset luonnonsuojelijat löytävätkin hankealueelta suojeltavia luontoarvoja, epäile paikallisten asiantuntemusta ja motiiveja. Heittäydy marttyyriksi ja päivittele mediassa kuinka pienet eliöt ja EU voivat jyrätä tärkeän hankkeesi.

4. Jatka riitelyä paikallisten asukkaiden, ympäristöviranomaisten, hallinto-oikeuden, korkeimman hallinto-oikeuden ja EU-tuomioistuimen kanssa.

Onneksi asioita voi myös muuttaa missä kohdassa tahansa, esimerkiksi sellaisten asiantuntijoiden kanssa, jotka ottavat luonnonsuojelun, paikallisen tiedon, osallistamisen, yhteistyön ja hankkeen edistämisen positiivisena haasteena. Ota meihin yhteyttä vaikkapa sähköpostitse, tapaus(a)tutkimusosuuskunta.fi .

Tutkimusosuuskunnan vuosi

Hieman myöhässä, mutta kuitenkin, juhlimme 18.12. Tampereella ravintola Piemontessa 1-vuotiasta tutkimusosuuskuntaamme. Samalla pidimme syysvuosikokouksen. Tässä puheenjohtajan henkilökohtaisia mietteitä kuluneesta reilusta vuodesta.

Aiemmassa järjestötoiminnassa en ole erityisemmin pitänyt asiaan liittyvästä byrokratiasta (ja siksi yleensä vältellyt taloudenhoitajan tai puheenjohtajan hommia), mutta osuuskunnan puheenjohtajan pesti ei ole vielä kertaakaan tuntunut samalla tavalla tahmealta vaikka mitään luontoisetuja (paitsi parhaat tyypit) tahi puheenjohtajan palkkiota en saakaan. Mahtavinta on ollut innostus siitä, kun saa soveltaa tutkimustaan käytäntöön, näkee että siitä on hyötyä, ja saa vielä tehdä sitä mahtavien tyyppien kanssa. Myös projektipalkkojen maksu on ollut mukava velvollisuus.

Hyppäys vaikuttamisesta kiinnostuneesta tutkijasta osuuskunnan perustajaksi ja puheenjohtajaksi, ja siis osa-aikaiseksi yrittäjäksi ja konsultiksi, on ja ei ole ollut iso hyppäys. Toisaalta teen nyt sitä mistä tutkijana haaveilin, eli saan tutkijana vaikuttaa asioihin. Toisaalta oppimisprosessi on ollut mielenkiintoinen ja jatkuu yhä: miten tuotteistaa ja markkinoida omaa ja muiden osaamista, miten kuunnella asiakasta, millainen onkaan konsultin ja tutkimusosuuskunnan hallituksen puheenjohtajan rooli?

Osuuskuntamme on siis lähtenyt hyvin käyntiin, hanketoimintaa on ollut mukavasti sivutoimiseen osuuskuntatoimintaan. Ensi vuonna suunnittelemme jatkavamme samalla tavalla nousujohteisesti.

Kiitokset jäsenille, asiakkaille ja yhteistyökumppaneille kuluneesta vuodesta, rentouttavaa joulunaikaa ja yhteistyön täyteistä uutta vuotta 2015!

201412 Tapaus joulukortti

Katse tulevaisuuteen kaupunkiluonnon suunnittelussa

Maankäytön suunnittelun yhteydessä pyritään tunnistamaan arvokkaat luontokohteet ja rajaamaan ne rakentamisen ulkopuolelle. Toimittaessa aiemmin rakentamattomilla metsäalueilla tämä on aivan perusteltu tapa selvittää alueen luontoarvot ja tehdä maankäyttö- ja rakennuslain mukaiset riittävät selvitykset rakentamisen vaikutuksista.

Vai onko?

Edellä kuvattu selvityslogiikka antaa ymmärtää, että luonnon näkökulmasta rakentamisen vaikutukset voivat olla vain negatiivisia, että luonto on rakentamisessa aina häviäjä. Kuitenkin kaupungeissa, erityisesti lähiöiden laidoilla on usein lajistoltaan hyvin monimuotoisia alueita. Lähiöelämä eri muodoissaan synnyttää uudenlaisia luontoja, joilla on oma arvonsa.

Asuinalueita suunniteltaessa suunnitellaan elämää seuraavina vuosikymmeninä. Eikö samalla pitäisi suunnitella tai ainakin ennakoida, millaista asuinalueen luonto tulee olemaan? Monien suomalaisten kaupunkien kasvillisuudesta on tuotettu perusteellisia aineistoja, joita olisi mahdollista käyttää sen arvioimiseen, miten erilaiset kaupunkilaiset elämänmuodot vaikuttavat kasvillisuuteen, tai oikeammin millaista kasvillisuutta ja luontoa näiden elämäntapojen yhteydessä kehkeytyy.

Luonnon kehkeytyessä täytyy arvioida ainakin lajistoon, ekosysteemipalveluihin ja luonnossa toimimiseen liittyviä kehityskulkuja. Ne kaikki ovat kaupunkiluonnon potentiaaleja. Täytyy siis miettiä mitä uudenlaista voi syntyä, kun jostain alueesta tulee entistä intensiivisemmin ihmisten luontoa.

Uutuus voi toteutua monissa mittakaavoissa. Yksi esimerkki voi olla metsäpuutarha, jossa hallitusti sekoittuvat luonnonvaraiset ja istutetut lajit. Uutta luontoa on myös koiranulkoilutuksen ja lasten leikkien seurauksena lähes aluskasvillisuudesta paljaaksi kulunut metsä. Se ei ehkä ole monimuotoinen, mutta sen arvo perustuu aktiiviseen virkistyskäyttöön. Toisaalta hyvin urbaani maankäyttö voi saada aikaan monimuotoisen niityn kehittymisen, kuten esimerkiksi Hervannan laskettelurinteessä.

Tällainen arviointi ei ole missään tapauksessa perinteisen luonnon arvottamisen vastakohta vaan sitä täydentävä näkökulma. On kohteita, joissa kaupunkisuunnittelua voidaan käyttää tietoisesti luonnon laadun parantamiseen ja luonnon muutosten ennakointiin. Väitän, että tämä tuottaa sekä käyttökelpoisempia että luonnoltaan monimuotoisempia virkistysalueita.

Ennakoiva luonnon suunnittelu ei kuitenkaan voi tapahtua pelkän asiantuntijatiedon varassa, vaan tarvitaan myös asukkaiden tietoa heille tärkeistä luonnon piirteistä ja käyttömahdollisuuksista. Lisäksi tarvitaan suunnittelua, joka jättää asukkaille tilaa viimeistellä asuinalue omilla käytännöillään ja toimintatavoillaan. He tekevät sen joka tapauksessa.

************

Lue lisää lähiöluonnon muotoutumisesta ja ennakoivasta kaupunkiluonnon suunnittelusta tutkimusosuuskunnan jäsen Eveliina Asikaisen 21.11.2014 tarkastetusta väitöskirjasta ”Luontopolitiikkaa lähiöissä – lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa”.