Mistä puhutaan kun puhutaan kaupunkiluonnosta?

eve_netti_mv_cropKaupunkiluonto on monen mielestä tärkeä osa kaupungin viihtyisyyttä ja se on otettava huomioon kaupunkisuunnittelussa. Jokaisessa kaupunkiluontokeskusteluissa kannattaa kuitenkin kuunnella herkällä korvalla muiden näkemyksiä, jotta selviäisi, mitä juuri tässä tapauksessa oikeastaan pitäisi ottaa huomioon, säilyttää tai hoitaa?

Hyvin usein puhe kaupunkiluonnosta on puhetta luonnosta kaupungissa. Tällöin puhutaan esimerkiksi luontoarvojen tunnistamisesta, liito-oravaesiintymistä, yhtenäisten metsäalueiden säästämisestä ja pirstoutumisen estämisestä. Kaupungistuminen uhkaa luontoa ja se voi välttää rakentamisen, jos alueelta löytyy riittävän uhanalaisia lajeja tai luontotyyppejä. Tällainen kaupunkiluonto ajatellaan myös hyvin staattiseksi.


Puhe luonnosta kaupungissa voi olla myös puhetta asukkaille tärkeästä luonnosta. Osa asukkaille tärkeistä alueista on suunnittelun kuluessa tärkeiksi todettuja luontokohteita, osa on puistoja, osa rakentamiseen kaavoitettuja ja osa aivan muiden tahojen kuin kaupungin hallinnoimia alueita. Muuttuvassa kaupungissa luonto usein edustaa pysyvyyttä elinympäristössä. Siksi arvokkaiksi koettuihin luontokohteisiin kohdentuvat muutokset nostattavat usein asukkaissa vastarintaa. Tällöin aletaan usein keskustella myös alueiden luontoarvoista, joista haetaan tukea koetuille luontoarvoille.

RastillaAsukkaiden kanssa kaupukunkiluonnon arvoja kartoittamassa Tesomalla.

 

Aika harvoin puhe kaupunkiluonnosta on puhetta kaupungistumisen tuottamasta luontoa, siis sellaisista luontotyypeistä, joita ei löydy muualta kuin kaupungista. Näitä ovat puistot, siirtolapuutarhat, hulevesialueet, pientareet, meluvallit, muurit, ratapihat, katoilla pesivät lokkiyhdyskunnat ja monet muut. Esimerkiksi lähiömetsät ovat aivan omanlaisiaan metsiä, joiden ekologiaan kuuluu koiranulkoilutus, runsas polkuverkosto ja ne ihmiset, jotka eri tavoin vaikuttavat metsään.

IMG_5893

Hulevesialue on lisännyt monimuotoisuutta Vuoreksen vanhoille pelloille.

Jos tästä luonnosta puhutaan, puhutaan useimmin siitä, kuinka asukkaat turmelevat kaupunkiluontoa: roskaavat, päästävät luontoon lemmikkejä, istuttavat omatoimisesti kasveja tai kuluttavat liikaa metsänpohjaa. Tässä puheessa kaupungin viheralueet ovat ensisijaisesti hallintoyksiköitä ja alueita käyttävät asukkaat lähinnä vaiva. Kaupunkiluonnon käytössä täytyy tietenkin olla jotkin säännöt, mutta kuitenkin kaupunkiluonto on olemassa ensisijaisesti asukkaita varten.

Kiinnostavampaa olisi puhua siitä, miten asukkaat ja luonnon hoitajat voivat yhdessä toimia niin, että kaupunkiluonnosta tulisi yhä monimuotoisempaa ja rikkaampaa. Yksi avaus tähän on Tutkimusosuuskunta Tapauksen toteuttama ja Nesslingin säätiön rahoittama Rikasta luontoa -hanke. Siinä teemme tunnetuksi keinoja tarjota pihoissa ja puutarhoissa elinmahdollisuuksia suuremmalle joukolle lajeja. Näin on mahdollista saada samaan aikaan lisää kaupunkia ja lisää luontoa.

Lisää luonnosta osana kaupunkia voit lukea väitöskirjastani. Hyviä esimerkkejä luonnon lisäämisestä kaupungissa löytyy myös Villin Vyöhykkeen sivuilta.

Sammakonkutua

Luonto, epävarmuus ja epäselvyys

Suoseutu Kaustisen ja Kokkolan rajamailla alkaa käydä tutuksi – sammakkolampiprojektimme Keliber Oy:n kanssa jatkuu. Uusia sammakkolammikoita on suunniteltu ja kaivettu, jotta tiukasti suojellut viitasammakot (ja muut vedestä riippuvaiset eliöt) löytäisivät edelleen lisääntymis- ja talvehtimispaikkoja vaikka litiumia alettaisiinkin kaivaa alueella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lammikko 1, toukokuu 2016. Kuva: Nina V. Nygren

Tällaisiin kokeiluihin kuuluu luonnollisesti seuranta: toimivatko lammikot, löytävätkö sammatko niihin? Tämä kevät on toinen kevät kun teemme lammikoilla seurantaa ja tilanne näyttää lupaavalta.

Lammikko 2 kutua Kevät 2016

Lammikko 2, sammakonkutua. Kuva: Nina V. Nygren

Kaikissa kolmessa vanhemmassa, toissatalvena kaivetussa lammikossa oli jo (tavallisen) sammakon kutua ja neljäs, vasta tänä keväänä kaivettu näytti myös lupaavalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lammikko 4, talvella 2016 kaivettu uusi lammikko. Lammikkoa tarkastamassa Jarmo Saarikivi ja Keliber Oy:n Kari Wiikinkoski. Kuva: Nina V. Nygren

Samalla käynti osoitti taas kerran, kuinka haastavaa luontokartoitus onkaan, kuinka luontotieto ja sen hankkiminen on kehollista, luonnon kanssa synkronoituvaa ja väistämättä erilaisten epävarmuuksien kanssa toimimista. Kevät on aina oikukas – viime vuonna saavuimme paikalle kun metsäteiden ojat olivat täynnä kutevia sammakoita, mutta viitasammakon kutu ei ollut vielä alkanut.  Tänä vuonna kevät oli ensin kylmä ja lämpeni sitten hyvin nopeasti. Huomasimme saapuneemme ilmeisesti liian myöhään – rupikonnien kutu oli jo vauhdissa, sammakoiden kutu melko lailla ohi eikä viitasammakoita vieläkään kuultu.

rupikonnien ampleksus

Rupikonnien ampleksus eli paritteluasento jossa koiras ottaa tiukan otteen alla olevasta naaraasta. Kuva: Nina V. Nygren

Asiantuntija voi tunnistaa viitasammakot myös kutupalleroiden perusteella, ja niitä löytyikin kahdesta ojasta. Vuodet eivät ole veljeksiä toisellakaan tavalla – viime vuosi näyttäisi olleen erityisen hyvä sammakkovuosi ja tämä vuosi huonompi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kutupalleroiden tarkastus. Kuva: Nina V. Nygren

Yhtä kaikki, koko päivän kestäneen suolammikoilla rämpimisen, syvien ojien ylittämisen (onkohan kaikkien niiden ojien kaivaminen ollut ihan perusteltua…?) ja korvat höröllään kuuntelemisen tulos oli: ei viitasammakoiden pulputusta. Silti ei ole epäilystäkään siitä, etteikö alkuperäinen alueella tehty viitasammakkoselvitys olisi tehty hyvin ja etteikö alueen suolammilla todella elelisi viitasammakoita – elinympäristö on niille ominaista.

Korvat tarkkana

Korvat tarkkana. Kuva: Nina V. Nygren

Hankkeiden ja maankäytön suunnittelun eteneminen on enenevässä määrin kiinni erilaisten luontokappaleiden suojelun onnistuneesta suunnittelusta. Edellä kuvatunlaiset epävarmuudet kuuluvat väistämättä kaikenlaisiin luontoselvityksiin ja tämän epävarmuuden kanssa on opittava toimimaan.

Luontodirektiivin lajisuojelun ohjeita ollaan parhaillaan päivittämässä, ja liito-orava saikin jo oman ”neuvontamateriaalinsa”. Nyt näyttää siltä, että uusista ohjeista tehdään varsinaisten toimintaohjeiden osalta yleisluontoisia, jolloin niiden tapauskohtainen soveltaminen jää paikalliselle, alueelliselle ja hanketasolle. Tämä voi olla hyväkin asia – liian tarkat ja suppeat ohjeet johtivat huonoihin tuloksiin liito-oravan kohdalla. Toisaalta tämä vaatii jokaiseen hanketapaukseen liittyviltä toimijoilta luontoasiantuntemuksen kehittämistä sekä rohkeutta ja viisautta soveltaa sitä. Selvien ohjeiden puuttuminen ja viranomaisten päättämättömyys voi johtaa myös tilaan, joka tunnetaan tulkitsevan politiikka-analyysin kentällä tutkija Maarten Hajerin lanseeraaman käsitteen avulla: ”institutionaalinen epäselvyys”, ”institutional ambiguity”. Se vallitsee, kun ei oikein tiedetä kenen (viranomaisen) tulisi tehdä päätös, ja minkämuotoinen ja -sisältöinen päätöksen tulisi olla.

Toivottavasti vastuun siirtyminen enemmän paikalliselle ja alueelliselle tasolle tarkoittaisi sitä, että hankkeissa ja maankäytön suunnittelussa pyritään ymmärtämään entistä paremmin myös luontoa, jonka suojelua tarvitsee yhdessä suunnitella. Tässä työssä ovat suurena apuna maastotöitä tekevät luontoasiantuntijat. Toivottavasti heilläkin riittää kärsivällisyyttä opetella yhdessä muun luonnon ja muiden ihmistoimijoiden kanssa miten luomme yhteistä maailmaa jossa olisi tilaa kaikille meille erilaisille luontokappaleille.

Kangasperhonen

Kangasperhonen

Luontoarvojen kompensointi?

Ekologinen kompensaatio, tai luontoarvojen kompensointi vaikuttaa varteenotettavalta ajatukselta erilaisiin suunnittelun umpikujatilanteisiin, ja kuitenkin siihen suhtaudutaan usein varsin vihamielisestikin. Tämä ajatus jäi häiritsemään väitöskirjatutkimukseni myötä, ja sainkin kahden vuoden post doc-tutkimusrahoituksen (2014-2015) Maj ja Tor Nesslingin säätiöltä tutkiakseni aihetta. Ekologinen kompensaatio on näiden kahden vuoden aikana jatkuvasti enemmän pinnalla, mutta se on vielä outo ja uusi asia Suomessa.

Outous ja uutuus aiheuttaa tietysti omalta osaltaan aina epäilyksiä, mutta kompensaatiokäsitteen allekin mahtuu monenlaista. Luontoarvojen kompensointi tarkoittaa suunnitelmallista prosessia, jossa korvataan tarkasteltavana olevan hankkeen aiheuttamia paikallisia luontoarvojen ja luonnon monimuotoisuuden heikentymistä tai häviämistä. Maailmalla tällaisia käytäntöjä on jo käytössä, mutta niiden sisällä on paljon vaihtelua, ja vuosien varrella käsitteestä on käytetty erilaisia englanninkielisiä nimityksiä (ecological compensation, biodiversity offsetting, environmental compensation). Suomenkielinenkään nimitys ei ole vielä vakiintunut: ekologinen kompensaatio, luontokompensaatio vai luontoarvojen kompensointi, vai kenties korvaaminen?

Tästä häilyväisyydestä johtuen tein aiheesta kirjallisuusanalyysin Yhdyskuntasuunnittelu-lehteen. Analyysiä tehdessä minulle selvisikin, että ekologisia tutkimuksia joissa kompensaation todetaan selkeästi toimineen, ei juurikaan ole. Toisaalta huomasin, että näissä tutkimuksissa luonto on tiivistetty numeroiksi ja laskutoimituksiksi. Tällaista luonnon numeraalistamista pidetään usein periaatteellisista syistä ongelmallisena, mutta siihen liittyy myös paljon epävarmuuksia. Suurin ongelma mielestäni kuitenkin on, että luonnon ja ihmisen suhde pelkistyy tällaisessa ajattelussa nollasummapeliksi: ihminen tuhoaa, ekologi laskee paljonko tuhoa tulee, paljonko pitäisi kompensoida ja miten se on onnistunut.

Ihmisen ja luonnon suhde on kuitenkin paljon monimutkaisempi. Eri ihmistoimijat arvottavat eri lajeja eri tilanteissa eri tavoin. Ihmisen muuttamiin elinympäristöihin voi syntyä ajan kanssa uusia elinympäristöjä joita ei kuitenkaan yleensä oteta huomioon kompensaatiolaskelmissa. Arvostamme esimerkiksi maaseutuelinympäristöjä, vaikka ne ovat ihmisen luomia.

Kaikesta huolimatta uskon, että kompensaatio voi sopia joihinkin tilanteisiin ja joillekin lajeille ja elinympäristöille – mutta sen ratkaiseminen on tapauskohtainen kysymys. Tapauksesta kiinnostuneilla toimijoilla täytyy olla mahdollisuuksia yhdessä määritellä mikä on tärkeää ja mikä ei. Yleisluonteiset kompensaatiojärjestelmät tulevat aiheuttamaan paikallisia konflikteja, jollei paikalliseen yhteistyöhön varauduta.

Kuiva radanvarren niitty, Tampere

Rikasta luontoa!

Voisiko luonnon monimuotoisuutta lisätä helpoilla ja edullisilla keinoilla? Siihen pyrkii vastaamaan Nesslingin säätiön rahoittama koulutushankkeemme.

Luonnon monimuotoisuudesta kertovaa tutkimusta ja uutisointia seuratessa on helppoa vaipua masennukseen: kuudes sukupuuttoaalto on jo käsillä. Kaupungistuminen lisääntyy ja kaupungit nielevät ympäröivää maaseutua ja luontoa. Toisaalta kaupunkien ulkopuolellakaan ei mene vahvasti: maatalous ja metsätalous tehostuvat ja biodiversiteetti köyhtyy. Luonnonvarojen käyttö kiihtyy ja ilmastonmuutos uhkaa.

Hanke lähtee kuitenkin liikkelle toivosta. Missä sitä näemme?

Ensinnäkin luonnon monimuotoisuutta on monenlaista: osa siitä viihtyy parhaiten mahdollisimman kaukana ihmisestä ja ihmisen vaikutuksesta (kuten esimerkiksi vanhan metsän lajit tai suuria koskemattomia alueita kaipaavat lajit). Mutta osa viihtyy ihmisen muokkaamissakin elinympäristöissä, kunhan vaan ympäristö tarjoaa sopivia resursseja. Keskitymme hankkeessa tällaisiin lajeihin. Osa vähenemässä olevasta luonnon monimuotoisuudesta on ollut riippuvaista esimerkiksi pienipiirteisestä, vähemmän intensiivisestä maataloudesta joka tuottaa avoimia elinympäristöjä. Tällaisia lajeja ovat monet ketojen ja niittyjen lajit jotka ovat vähentyneet sitä mukaa kuin esimerkiksi laidunnus on vähentynyt. Monet pellot, niityt ja kedot on metsitetty umpeen tai ne ovat metsittyneet itsekseen – niiden avoimina pitäminen vaatii siis ihmisen aktiivista toimintaa. Tämän avointen elinympäristöjen verkoston luominen uudelleen olisi monestakin syystä vaikeaa, vaikka esimerkiksi maisemapeltoja tukemalla niitä pidetäänkin yllä. Maatalouden käytännöt ovat kuitenkin muuttuneet täysin sekä yksittäisillä tiloilla että esimerkiksi tukijärjestelmän tasolla.

Toinen syy toivoon on se, että kaupungeissa ja taajamissa on runsaasti erilaisia avoimia elinympäristöjä joita pidetään aktiivisesti avoimina eri syistä. Kaupungeissa on myös metsäalueita, joissa ei toteuteta intensiivistä metsätaloutta. Näiden alueiden hoitokäytäntöjen muuttaminen sellaisiksi missä luonnon monimuotoisuus huomioitaisiin paremmin ei vaadi välttämättä ollenkaan lisää taloudellisia resursseja, vaan ajattelutavan ja käytännön hoitotapojen muutoksen.

Kolmanneksi näemme, että omien puutarhojen hoitajilla, taloyhtiöiden pihoista päättävillä sekä kaupunkien viheralueiden suunnittelusta ja hoidosta päättävillä tahoilla on suhteellisen paljon liikkumavaraa esimerkiksi siinä millaisia kasveja valitaan istutettaviksi ja millaisia vesiaiheita ja hulevesialtaita päätetään rakentaa. Näitä päätöksiä ei ole useinkaan totuttu tekemään niin että pölyttäjät, paikalliset kasvikannat ja sammakkoeläimet huomioitaisiin valinnoissa. Tähän saumaan tarjoamme hankkeessa lisätietoa ja pyrimme innostamaan toimijoita toteuttamaan luonnon monimuotoisuutta tuottavia viheralueita.

Hanke yhdistää siis kaupunkien avointen elinympäristöjen mahdollisuudet, lajit jotka voisivat viihtyä tällaisissa paikoissa sekä näistä alueista konkreettisesti päättävien kouluttamisen. Lue hankkeesta lisää rikastaluontoa.fi , seuraa meitä Facebookissa, Instagramissa ja twitterissä (hashtag #rikastaluontoa ).

Betonin unohdetut mahdollisuudet

Osallistuin helmikuussa 2016 Jyväskylässä Viherpäiville. Tapahtuma oli suunnattu yrityisten, kuntien ja yhdistysten asiantuntijoille ja päättäjille, jossa esiteltiin viheralan ajankohtaisia tuotteita ja ajatuksia. Ensimmäisenä päivänä suuntasin neljästä luennosta koostuvaan tilaisuuteen ”Betoni ja kiviainekset osana kiertotaloutta”.

Luennollaan maisema-arkkitehti Pia Kuusiniemi esitteli suuren määrän erilaisia tapoja käyttää ja kierrättää vanhoja betonirakenteita. Kuusiniemi kertoi esitelmässään etenkin ulkomailla toteutetuista ratkaisuista, koska hänen mukaan kierrätysbetonin käyttö on Suomessa vasta lapsen kengissä. Arkkitehti Maritta Koivisto kertoi esitelmässään hyvin laajasti betonin käytön mahdollisuuksista erilaisissa rakenteissa ja pinnoissa. Esittyjen ratkaisujen kirjo oli huimaava aina ultrakevyistä ja kelluvista betoneista monilla erilaisilla tavoilla koristeltuihin betonipintoihin. Lopussa hän näytti kaksi valokuvaa, joissa betonirakenteet olivat jäkälien, levän ja sammalten peittämiä: ”Tämä on ihan katsojan silmissä. Se on ehjä vaikka levät kasvaakin siinä”.

Luentotilaisuuden jälkeen olin harmistunut, että betonin myönteisiä vaikutuksia kasvustoihin ei käsitelty esitelmissä, ja että betonin pintaan ilmestyvät sammalet koettiin epämääräisiksi ja subjektiivisesti koettaviksi seikoiksi, eikä suinkaan yleisesti positiivisiksi ja tavoiteltaviksi asioiksi.

Suomessa käytetään valtavat määrät rahaa betonipintojen puhdistamiseen. Asia pitäisi sen sijaan ajatella siten, että sammalia, leviä ja jäkäliä nimenomaan houkuteltaisiinkin betonipintoihin. Silloin säästettäisiin paitsi rahaa, tuotettaisiin luonnon monimuotoisuudelle uudenlaisia kasvualustoja. Betonirakenteista on jo tunnetusti löydetty uhanalaistakin lajistoa. Luonnon kannalta betonissa on kiinnostavaa sen kalkkivaikutus. Kalkkivaikutteisten elinympäristöjen lajisto on harvinaista. Tarkempia tutkimuksia ja tuotekehittelyä tarvitaan esimerkiksi siitä, millaiseksi betonin koostumus ja pinnat tulisi suunnitella, jotta ne kelpaisivat kasvualustoiksi mahdollisimman hyvin. Entä mitkä lajit sopisivat rakennusten pintoihin parhaiten myös visuaalisesta näkökulmasta.

Olemassa olevia betonirakenteita tutkimalla voisi päästä jäljille siitä, millaiset ratkaisut voisivat toimia suuntaa-antavasti. Sen lisäksi tarvitaan erilaisia systemaattisia tutkimus- ja koejärjestelyitä, joissa eri jäkälä- ja sammallajeja kasvatettaisiin aktiivisesti erilaisilla betonipinnoilla. Joitain kokeiluita on jo käynnissä Suomessa.

Esimerkiksi Vuosaaren täyttömäelle on rakennettu kalkkimaannosta jäljittelevä elinympäristö, jonka kalkkivaikutus on tuotettu kierrätetyn betonimurskeen avulla. Kalkkivaikutukseen perustuvat elinympäristöt ja niiden lajisto ovat Suomessa yleensä harvinaista tai uhanalaista. Erilaisien kierrätysbetonista muodostettujen habitaattien kokeilunarvoisten mahdollisuudet ovat laajat. Ne voisivat olla esimerkiksi erilaisia ruderaattimaisia ketoja tai reheviä ja näyttäviä viherrakenteita. Kalkkimaannoksella viihtyvät monet kiinnostavat lajit, kuten esimerkiksi orkideat eli kämmekät. Niistä luulisi löytyvän myös markkinapotentiaalia.

Tunnettu betonirakenne, jossa sammalet ja jäkälät viihtyvät ovat kattotiilet. Sen sijaan että niidenkin puhdistamiseen käytetään paljon rahaa ja vaivaa, pitäisi sen sijaan kehittää tiilikatto, johon kasvustoja pyrittäisiin päinvastoin houkuttelemaan. Orastavan viherkattobuumin aikaan Suomessa toteutetaan nyt viherkattoja pitkälle samalla tavalla kuin Keski-Euroopassa. Esimerkiksi maksaruohot ovat viherkattojen yleinen lajiryhmä. Kotimaisissa kaltevissa ja helppohoitoisissa sammal- ja jäkäläkatoissa olisi sen sijaan edellytyksiä erikoistua kansainvälisesti.

Japanissa on kehitetty ja tuotteistettu sammalpaneelit, joita käytetään monenlaisissa rakenteissa. Missä viipyvät pohjoisen ulottuvuuden omat jäkäläpaneelit, joiden alusta voisi hyvinkin olla betonista?

Ja koska kaikki kehityksen uusia mahdollisuuksia kartoittavat kirjoitukset nykyään päätyvät pelastamaan koko kansantalouden, totean minäkin, että Suomella olisi hyvin mahdollisuuksia ryhtyä uudenlaisen betonipohjaisen luontorakentamisen airueeksi. Voisikohan Finlandia-talosta perustaa jäkäläseinien käytön kansainvälisesti tunnetun mallikohteen?

Ruduksen kierrätysbetonimurskakorit

Tutkijat ulos kammioista!

Tutkimuksen vaikuttavuus on minulle sydämenasia, siksi olen ollut mukana perustamassa tätä tutkimusosuuskuntaakin. Kun viime syksynä täytin tutkimushankehakemuslomakkeita joihin pitää yksilöidä tutkijavaihdon yksityiskohtia, minulle jäi mieleen yhdestä lomakkeesta se, että vaihdon voi tehdä myös kotimaassa vaikka toiseen tutkimuslaitokseen.

Minusta tätä ajatusta voisi kehittää vielä pidemmälle toimistonomadi-liikkeen hengessä. ”Kansainvälistä liikkuvuutta” eli käytännössä tutkijan työskentelemistä joitakin jaksoja ulkomailla pidetään välttämättömänä verkoistoitumiselle, mutta eikö sama päde myös tutkimuksen hyödyntämiseen? Voisiko tutkimuksen vaikuttavuus lisääntyä, jos tutkija integroituisi muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi johonkin organisaatioon (tai vaikka useampaan), joka on potentiaalinen tutkimuksen tulosten hyödyntäjä? Omalla ympäristöpolitiikan tutkimuksen kentällä tulee mieleen ministeriöt, kunnat tai muut virastot, miksei joku yrityskin.

Näinä tohtorityöttömyyden aikoina mahdollisiin muihin työnantajiin (kuin yliopistoihin) tutustuminenkaan ei liene pahitteeksi.

Idean saa pölliä!

Luontorikkaat puistot ja puutarhat -hanke käynnistyy 2016

Luonnon monimuotoisuuden lisäämiseen puistoissa ja puutarhoissa tähtäävä koulutushankkeemme käynnistyy ensi vuonna. Hanke sai apurahan Maj ja Tor Nesslingin säätiöltä ja aloitimme suunnittelun kokoustamalla porukalla jo tämän vuoden puolella. Hankkeessa koulutamme viheralan ammattilaisia aiheesta biodiversiteetin lisääminen, esimerkiksi miten puutarhoissa voi suosia pölyttäjäystävällisiä kasveja ja miten luodaan sammakkoystävällisiä pienvesiympäristöjä puistoihin. Hankkeessa tehdään myös kuluttajille suunnattua tiedotusta. Somen ja nettisivujen kautta jaettavan sähköisen tiedotuksen lisäksi hankkeen osana julkaistaan korkeatasoinen ja informatiivinen juliste.

Ajatuksena on monimuotoistaa puistojen ja puutarhojen luontoa verrattain helpoilla ja edullisillakin keinoilla. Lieneekö mikään niin kallista viherympäristöä kuin jatkuvaa hoitoa ja leikkausta vaativa lyhyeksi nyrhitty nurmikko? Moneen puistoon ja puutarhaan voisi mahtua paljon lisää monimuotoisuutta. Suomen oloihin sopivaa tietoa pölyttäjäystävällisistä kasveista ja sammakkolampien rakentamisesta ei ole vielä helposti saatavilla, mutta tässä hankkeessa sitä tuotetaan.

Lisäksi ajatuksena on saada monimuotoistamistieto käyttöön mahdollisimman monessa paikassa. Siksi hankkeen kohderyhmänä ovat viheralan ammattilaiset, erityisesti julkisia viheralueita suunnittelevat ja hoitavat tahot sekä puutarhamyymälät. Näillä kohderyhmillä on jo paljon tietoa luonnon monimuotoisuudesta, mutta tiedon lisäksi koulutuksissa paneudutaan erityisesti yhdessä pohtimaan, miten kukin pystyy viherympäristöjä monipuolistamaan omassa työssään ja mitä esteitä ja mahdollisuuksia siihen sisältyy.

WP_20151207_16_19_43_Pro

 

Hanketta meillä on tekemässä mainio tiimi. Tietosisällön tuottajina toimivat Tero Piirainen (hyönteiset), Jarmo Saarikivi (sammakkoeläimet) ja Eveliina Asikainen (urbaani luonto, puutarhat). Taiteilija Julia Prusi tekee meille upean kuvituksen. Koulutuksesta vastaavat Jere Nieminen ja minä. Toimin myös projektipäällikkönä.

Hankkeesta tullaan päivittämään tietoa tänne blogiin, uusille hankkeen nettisivuille sekä sosiaaliseen mediaan. Olkaa kuulolla!

Osuuskuntataipaleen hieno toinen vuosi

Osuuskuntamme piti syysvuosikokouksen perjantaina 4.12. mukavissa merkeissä. Timo ja minä olimme käyneet samana päivänä Helsingissä neuvottelemassa uudesta projektista asiakkaan kanssa ja Eveliina, Sanna ja Timo vetivät Tampereen kaupungille vesihuollon yleisötilaisuuden torstaina. Muutenkin ensi vuonna projektirintamalla näyttää jo neuvoteltujen projektien perusteella valoisalta, myös Maj ja Tor Nesslingin säätiön rahoittama koulutushanke käynnistyy.

Näin puheenjohtajana tuntuu aivan upealta olla mukana näin pätevässä, osaavassa ja innostavassa porukassa. Osuuskuntaa perustaessamme halusimme tehdä vaikuttavaa tutkimusta ja ottaa akateemisen pätkätyömarkkinan haltuun omilla ehdoillamme mutta emme voineet olla varmoja  onnistuisimmeko siinä. Nyt tuntuu siltä että olemme onnistuneet yli odotustemme sekä jäsenten että asiakkaiden mielestä.

Ei pätkäprojektien hallinta toki helppoa osuuskunnassakaan ole (sen kokee erityisesti puheenjohtaja 😉 ) mutta osuuskunnassa pystymme tekemään yhtä ihmistä suurempia hankkeita ja hyödyntämään toinen toistemme vahvuuksia ja tietotaitoja. Itse koen erityisesti tutkijoiden välisen yhteistyön tärkeäksi näinä aikoina kun kilpailu tutkimusrahoituksesta ja uralla etenemisestä asettaa tutkijoita lähinnä toisiaan vastaan.

Matkaamme siis toiveikkaina osuuskunnan kolmannelle vuodelle.

Voiko Talvivaarasta oppia jotain?

Talvivaaran kaivos on nykyään lähes synonyymi ympäristökatastrofille. Voisiko tapauksesta kuitenkin oppia jotain?

Nyt kun akateemisen maailman hektisin tutkimusrahoituksen hakujakso alkaa olla ohi, ehdin lukea kauan odottaneen tieteellisen artikkelin Talvivaaran tapauksesta. Heidi Tiainen, Rauno Sairinen ja Tuija Mononen ovat kirjoittaneet vuoden 2014 Ympäristöpolitiikan ja -oikeuden vuosikirjaan perusteellisen artikkelin siitä miten Talvivaarasta tuli ympäristökonflikti. Näkökulma on nimenomaan yhteiskuntatieteellinen – siinä ei tutkita ympäristökatastrofin teknisiä syitä vaan tarkastellaan lehtijuttujen ja muun kirjallisen materiaalin kautta sitä miten hehkutettu ja palkintoja saanut kaivoshanke kriisiytyi.

Artikkelin pohjalta minulle kehkeytyi ajatuksia siitä mitä tapauksesta voidaan oppia – vaikka uusissa kaivoshankkeissa:

  1. Varovasti sen uuden teknologian kanssa! Kiire kostautuu.
  2. Älä vähättele vaikutuksia ja riskejä. Talvivaara lupasi alkuvaiheessa paikallisille asukkaille ettei vaikutuksia kaivospiirin ulkopuolella esiintyisi. Paikallisten luottamus alkoi rapautua jo ensimmäisten iho-oireiden ja hajujen myötä.
  3. Kuuntele ja keskustele. Vuorovaikutukseen tulee varata aikaa ja resursseja ja se pitää aloittaa niin ajoissa kuin vain mahdollista. Salailu tekee heti huonon vaikutelman.
  4. Hoida hommat hyvin. Menetettyä luottamusta on hyvin vaikea rakentaa uudelleen.

Kokeilukulttuuri tulee luonnonsuojeluun

Luonnonsuojeluun on nousemassa perinteisen hallinnollisen rutiinisuojelun rinnalle uudenlaiseen kokeilukulttuuriin perustuva toiminnan tapa, jossa luontoarvoja kehitetään aktiivisesti.

Tarkastelen toukokuussa julkaistussa Pirkanmaan luonnon monimuotoisuus- eli LUMO-ohjelmassa kuutta tapausta, joissa toteutettiin uudenlaista luonnonsuojelua. Ohjelman tavoitteena on laajentaa näkemystä luonnonsuojelun mahdollisuuksista luontoarvojen aktiivisen tuottamisen lähtökohdista.

Kun luontoarvoja kehitetään aktiivisesti, ei ole välttämätöntä, että kohteena olevalla alueella on valmiiksi olemassa luontoarvoja. Näkökulma lisää luonnonsuojelun liikkumavaraa alueilla, joiden luontoarvot ovat heikentyneet. Niitä on esimerkiksi täyttömaa-alueilla, louhoksilla, sorakuopilla, pelloilla, talousmetsissä ja asuinalueilla. Niiden luontoarvoja voidaan kehittää esimerkiksi oikein valittujen maa-aineksien sekä kasvien siementen kylvämisen ja taimien istuttamisen avulla. Esimerkiksi runsasravinteiset pellot sopivat harvinaistuvan lehtoluonnon palauttamiseen jalojen lehtipuiden taimia istuttamalla. Samalla voidaan lisätä alueiden virkistysarvoja asukkaille.

Vuosaaren maantäyttöalueella kokeillaan kalkkivaikutteisen ekosysteemin luomista kierrätysbetonin avulla.

Näkemys luontoarvojen aktiivisesta tuottamisesta on uusi, eikä siihen ole juurikaan tarjolla rutinoituneita toimintamalleja. LUMO-ohjelman tapauksien toimijoita yhdisti rohkeus uudenlaiseen tekemiseen. Omaa näkemystä haluttiin kokeilla, vaikka ei oltu aivan varmoja sen toteutumisen edellytyksistä. Jo alustava ymmärrys luonnon kasvuprosesseista riittää kokeilunarvoisen näkemyksen muodostamiseen.

Kun kehitetään luontoarvoiltaan heikentyneitä alueita, ei kokeiluissa voi oikeastaan hävitä. Epäonnistuessaan kokeilut eivät ehkä onnistu tuottamaan tavoitteidensa mukaista luontoa, mutta koska heikentyneillä alueilla ei entuudestaan juurikaan ole luontoarvoja, ei niitä voi hävitä kokeiluissa.

Tarkastelemissani tapauksissa oli vahva tekemisen meininki. Vaikka toiminta oli sen tyyppistä, että siihen olisi saattanut hyvinkin olla mahdollista hakea ulkopuolista rahoitusta, toteuttivat toimijat hankkeita mieluusti omalla kustannuksellaan. Esimerkiksi maa-ainesten ottopaikkoja maisemoitaessa yritykset kokivat ulkopuolisen rahoituksen hakemisen ja siihen liittyvän byrokratian toimintaa viivyttäväksi seikaksi, joka olisi voinut latistaa innostusta uudenlaiseen tekemiseen.

Rudus Oy kokeilee Maaningalla Noron sorakuopan maisemoinnissa uudenlaista terassoinnin tapaa perinteisen luiskauksen sijaan.

 

Tarkastelemissani tapauksissa korostui oppimisen merkitys. Ennakkokäsityksistä huolimatta eivät toimijat olleet aivan varmoja miten luonto kehittyy tuotetuissa olosuhteissa. Siten jatkuvalla seurannalla oli merkittävä rooli kokeiltaessa luonnon monimuotoisuuden rikastamista. Jos jokin toimenpide ei tuottanut toivottua tulosta, sitä korjattiin. Samoin jos luonto kehittyi merkityksellisellä tavalla yllätyksellisesti, vahvistettiin siihen johtaneita tapahtumakulkuja, vaikka niitä ei olisi aluksi suunniteltu tarkoituksella.

Aktiivisesta luontoarvojen rikastamisen näkökulmasta luonnonsuojelu on hurjaa vauhtia kehittyvä yhteiskunnallisen toiminnan ala. Innostuneella kokeilukulttuurilla on nykypäivän luonnonsuojelussa merkittävä rooli, jotta tulevaisuudessa kyetään muodostamaan vakiintuneita tapoja ja rutinoituneita toimintamalleja. Ilman niitä uudet käytännöt eivät voi levitä laajemmalle, mikä on luonnon monimuotoisuuden kannalta välttämätön tavoite.

”Luonnonsuojelun uudet mahdollisuudet Pirkanmaalla”-raportti on ladattavissa ja luettavissa Doria-julkaisuarkistossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-314-237-4