Kasvata kukkia perhosille ja mehiläisille

Hyönteiset ja hyönteispölytteiset kasvit tarvitsevat toisiaan. Viime vuosina hyönteisten on todettu vähenevän suurella nopeudella. Osittain tämä johtuu erilaisten kemikaalien, erityisesti torjunta-aineiden, käytöstä viljelyssä. Toinen syy on se, että viljelymaisemat ja puutarhat ovat muuttuneet entistä yksitoikkoisemmiksi. Hyönteisten kannalta ne ovat autiomaita, joissa ei ole ravintokasveja.

Luontoa rikastava puutarhuri voi tarjota helposti ravintokasveja perhosille, kimalaisille ja muille hyönteisille ja saada samalla niiltä pölytyspalvelua. Nyt on hyvä aika kylvää esimerkiksi kesäkurpitsaa, oreganoa ja basilikaa. Ne kaikki ovat erinomaisia pölyttäjäkasveja. Lisäksi ne tarjoavat silmäniloa puutarhassa ja makunautintoja keittiössä.

Kasvit voi toki ostaa myös taimina, mutta itse kasvattamalla pääset seuraamaan kasvin elämää alusta saakka. Siementen itämisen ja kasvun seuraaminen tarjoaa myös erinomaisen tavan tutustua luonnon prosesseihin.

Talvella voi avata maisemaa ja luoda lahopuuta

Talvi on hyvä aika kaataa puita, jos se on tarpeen esimerkiksi hakamaan tai lehdesniityn rakenteen kannalta, eli avaruuden lisäämiseksi. Puut eivät kaatuessaan vahingoita muuta kasvillisuutta, kun se on lumen peitossa. Tässä vaiheessa vuotta puiden kaato ei myöskään häiritse lintujen pesintää.

Kaadettujen puiden oksat voivat tarjota myös lisäravintoa jäniksille ja rusakoille. Puunrungot jätetään tietysti paikan päälle tai jonnekin lähelle – kesällä puista ja oksista voi sitten rakentaa erilaisia monimuotoisuutta lisääviä rakennelmia, kuten polkujen reunuksia, penkkejä, risuaitoja, patsaita… vain mielikuvitus on rajana!

Suojelukasvatuskyltti

Eläintarhat luonnonsuojelukasvattajina

Miten kävijät huomioivat luonnonsuojelua Korkeasaaren eläintarhassa? Vai huomioivatko lainkaan? Ymmärtävätkö Korkeasaaren kävijät suomalaisen eläintarhan luonnonsuojelun linkittymistä globaaliin luonnonsuojeluun?

Eläintarhat ovat olleet jo yli sata vuotta ihmisille tärkeitä paikkoja. Eläintarhaan tullaan katselemaan eläimiä, mutta myös rentoutumaan ja viettämään vapaa-aikaa yhdessä. Monet eläintarhat ovat suosittuja turistikohteita, ja erityisesti jos eläintarhassa on esillä harvinaisia ja uhanalaisia eläinlajeja. Nykyaikaisten eläintarhojen tehtävänä on sekä luonnonsuojelu että myös uhanalaisten lajien suojelu. Tämän lisäksi eläintarhat haluavat välittää yleistietoa eläimistä, ja niiden elinympäristöistä, luonnosta ja luonnonsuojelusta.  Eläintarhoissa ja akvaarioissa vierailee vuosittain yli 700 miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa (WAZA 2017)

Tuottavuus ja eläintarhojen kohde matkailuvalttina (turismi) ovat myös tärkeä osa eläintarhojen strategiaa. Kaupallisessa ja tuotantoa korostavassa nykymaailmassa voidaan epäillä toteutuvatko eläintarhan luonnonsuojelulliset tavoitteet asianmukaisesti ja eettisesti oikealla tavalla.  Eläimen arvo toimivana eettisenä omana yksilönä on minimaalinen, kun sen arvo nähdään lisäännyttämisen ja viihteen kautta. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat Ähtäriin tuodut isopandat.

Helsingin kaupungin omistama Korkeasaaren eläintarha perustettiin Helsinkiin jo 1800-luvun lopulla. Nykyään Korkeasaaressa käy vuosittain noin puoli miljoonaa vierailijaa. Korkeasaaren eläintarhan päätavoite- ja tehtävä tulee esille Korkeasaarten nettisivuilla näin: ”Luonto- ja ympäristötietouden välittäminen on yhä edelleen eläintarhan tärkeimpiä tehtäviä. Ympäristömme muuttuessa eläintarha on kuin ikkuna luonnon monimuotoisuuteen, erilaisiin elinympäristöihin ja niiden eläimistöön.” (viitattu 20.2.2018)

Kiinnostuimme luonnonsuojelukasvatuksesta eläintarhoissa ja yhdessä korkeasaarelaisten kanssa syntyi idea tutkia luonnonsuojelun ja luonnon monimuotoisuuden edistämisen välistä yhteyttä Korkeasaaressa.  Hankkeessa pyrittiin selvittämään, miten Korkeasaaren eläintarha välittää kävijöilleen tehtäväänsä luonnon monimuotoisuuden edistämisestä.

Vuonna 2016 teimme kevään ja kesän aikana Korkeasaarella 75 haastattelua, joihin osallistui yhteensä 89 eläintarhan kävijää.  Tutkimusanalyysissä tutkimme miten kävijät näkevät luonnonsuojelun eläintarhakäynnin aikana. Tulokset osoittivat, että Korkeasaaren kävijät ymmärtävät eläintarhojen luonnonsuojelun kapea-alaisesti ja arkielämästä etäänä. Luonnonsuojelu havaittiin Korkeasaaressa karismaattisten eläinlajien luonnonsuojeluhankkeina, eläinten siirtämisenä takaisin luontoon sekä eläin- ja luonnonsuojeluinfon jakamisena esimerkiksi eläintarhan informaatiopisteissä ja eläinlajikohtaisissa infotauluissa, opastekylteissä ja mainoslapuissa.

Eläintarhan kävijöille luonnonsuojelu tuli siis esille pääasiassa eläintarhan omien toimintojen avulla. Tällöin kävijän/kävijöiden toivotaan toteuttavan luonnonsuojelua ohjatulla tavalla esimerkiksi lahjoittamalla rahaa uhanalaisten eläinten suojeluun (suojeluhankkeet). Sen sijaan kävijöiden arkielämään liittyvä luonnonsuojelutoiminta jää kävijälle hämärän peittoon.  Juuri tässä tilanteessa eläintarhan luonnonsuojelu muuttuu etäiseksi. Kävijälle ei tunnu jäävän käteen mitään konkreettista, omaan elämään yhdistyvää tietoa eri lajien uhanalaisuuden syistä ja luonnon tämän hetken tai tulevaisuuden tilasta. Chalmin-Pui and Perkins (2016) saivat vastaavanlaisia tuloksia Lontoon eläintarhasta (BUGS exhibit).

Jos Korkeasaaren eläintarhan viestimä luonnonsuojelu koetaan kaukaisena asiana, mitä asialle pitäisi tehdä?

Tosiasia on, että yhä edelleen eläintarhoihin tullaan pääasiassa viettämään vapaa-aikaa ja katsomaan eri eläinlajeja. Yleisesti oletetaan, että luonnonsuojelukasvatus edistää ympäristötietoisuutta myönteisesti, mutta se voisi olla nykyistä vaikuttavampaa. Tutkijoina toivomme, että eläintarhat kehittyisivät paikaksi, jossa moderneja keinoja käyttävä, vaikuttava ympäristökasvatus olisi entistä tärkeämmässä asemassa. Tärkeää olisi kytkeä vankemmin eläintarhan eläimet ja ympäröivä luonto, mutta myös luonnonsuojelukasvatus kävijöiden arkikäytäntöihin, esimerkiksi mitä kuluttaja ja kansalainen voi tehdä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tai biodiversiteetin lisäämiseksi omassa ympäristössään. Eläintarhakokemuksessa se mitä nähdään, koetaan, kuullaan ja opitaan eläintarhassa, muun muuassa biodiversiteetistä tai ympäristötuhoista, muuttaisivat ja muovaisivat kävijän käyttäytymistä ja arkikäytäntöjä paljon enemmän kuin nykyään. Jos tämä onnistuu, eläintarha paikkana voisi kehittyä kestävämmäksi ja vaikuttavammaksi yhteiskunnalliseksi instituutioksi.

Tunnista talventörröttäjiä ja seuraa lumijälkiä

Talvinen luonto voi vaikuttaa hiljaiselta, mutta talvi tarjoaa myös mahdollisuuksia havainnoida luonnon tapahtumia uusin tavoin.

Talviset kasvien jäänteet näyttävät perin toisenlaisilta kukinta-aikaiseen asuunsa verrattuna. Talventörröttäjiksi kutsutaan kasveja, jotka jäävät varsinaisen kasvukauden loputtua pystyyn ja varistavat siemenensä jäälle tai lumihangelle. Näin siemenet leviävät tehokkaasti ja ovat valmiina itämään keväällä.

Talventörröttäjiä on Suomessa yli 200 lajia. Ne ovat isokokoisia jäykkävartisia ruohoja ja tai heiniä, kuten putkia, kastikoita, hierakoita ja monenlaisia mykerökasveja (esim. kultapiisku, pujo, kaunokit, ohdakkeet). Kaupungeissa näitä kasveja kasvaa yleisesti joutomailla eli erilaisilla rakentamatta jääneillä välialueilla, varastoalueilla yms.

Talventörröttäjien siemenet tarjoavat myös ruokaa monille linnuille.  Talvisilla retkillä joutomaalla saattaakin nähdä siemensyöjistä esimerkiksi värikkään tiklin, punatulkun, vihervarpusen tai urpiaisen. Myös Suomeen talvehtimaan jääneet peipot tai järripeipot käyttävät talventörröttäjiä ravintonaan. Talventörröttäjät siis turvaavat talviruokinnan lisäksi lintujen talvehtimista ja siksi olisi tärkeää jättää niitä pystyyn talveksi.

Luminen talvi tarjoaa mahdollisuuden seurata eläimiä paremmin kuin muina vuodenaikoina. Yöllisen lumisateen jälkeen voi aamulla vaikka työmatkalla laskea rusakkojen tai oravien jälkiä. Pelloilla tai joutomaalla voi nähdä myös myyrien ja hiirien jälkiä. Lintujen lisäksi nekin käyttävät kasvien siemeniä ravinnokseen.

Talventörröttäjien tunnistamiseen erinomainen teos on Ari-Pekka Huhdan Talventörröttäjät – Suomen luonnonvaraiset ruohot ja heinät talvella (Tampere: Vastapaino, 2015).

Lumijälkien tunnistamiseen käy esimerkiksi Mikä tästä meni?  – eläinten jäljillä (WSOY, 2000).

Rikasta luontoa -seinäkalenteri vuodelle 2018 jaossa

Rikasta luontoa -seinäkalenteri 2018 on nyt jaossa (niin kauan kuin kalentereita riittää!) Tampereella Museokeskus Vapriikissa ja Tampereen Luontokaupassa , Helsingissä Luonnontieteellisessä keskusmuseossa sekä Kuopion luonnontieteellisessä museossa! Kalenterin voi myös tilata lähetyskustannusten hinnalla Viherympäristöliiton verkkokaupasta. Kalenteri myös jaetaan kaikille Viherympäristö-lehden tilaajille vuoden 2018 ensimmäisen numeron mukana sekä Viherpäivillä Jyväskylässä alkuvuonna 2018.

Kalenterin tarkoituksena on innostaa ja antaa ideoita ihmisen ja luonnon rikkaaseen vuorovaikutukseen. Rikasta luontoa -hankkeen tavoitteena on tarjota ideoita ihmisen hoitaman (kaupunki)luonnon monipuolistamiseen. Ihmisen ja muun luonnon suhde on ilmastonmuutoksen ja kuudennen sukupuuttoaallon aikana kriisissä, ja haluamme tarjota myönteisiä mahdollisuuksia löytää yhteyttä luontoon, myös kaupungissa, viheralueilla, puutarhoissa ja pihoilla. Ihmisten hoitamilla viheralueilla on mahdollista tarjota paljon lisää tilaa runsaammalle monimuotoisuudelle.

Rikasta luontoa -projekti keskittyi vuonna 2017 kalenterin tekemiseen. Päätimme suunnata kalenterin viheralan ammattilaisille sekä puutarha- ja luontoharrastajille ja saimme jakeluun avuksi Viherympäristöliiton.

Tutkimusosuuskunta Tapaus ja Rikasta luontoa -projekti haluavat kiittää kaikkia yhteistyökumppaneita kuluneista kahdesta hankevuodesta! Hanke ei saanut enää rahoitusta vuodelle 2018 mutta pyrimme avaamaan kalenterin ideoita laajemmin blogissamme (joko täällä tai Rikasta luontoa -blogissa, jos saamme sen tekniset ongelmat ratkeamaan).

Kolojen kiikarointia

Liito-oravan kanssa oppiminen ja hallintopäätösten maailma

Liito-orava yllättää ihmiset yhä uudelleen, ja opettaa meitä yllätyksien kautta. Yllätykset ovat hankalia hallintopäätösten maailmassa, jossa arvostetaan yksiselitteisiä ja täsmällisiä toimintaohjeita. Voiko yllätyksiä hallita standardisoinnilla?

Uudet liito-oravan suojelua metsänhoidossa koskevat ohjeet julkaistiin vuonna 2016. Aikaisempi suojelukäytäntö todettiin liito-oravan kannalta tehottomaksi kun suojelualueet jäivät liian pieniksi. Lisäksi se kävi valtiolle kalliiksi, kun jokaisen rajauksen kävi alueellinen ympäristöviranomainen maastossa tarkistamassa (ks.M. Jokinen 2012 ja M. Jokinen ym. 2015).

Vuonna 2016 julkaistut uudet ohjeet antavat metsäammattilaisille enemmän valtaa, vastuuta ja tulkinnanvaraa. Niiden toimivuudesta ei ole vielä empiiristä tutkimusta (ainakaan tietääkseni) julkaistu, mutta Ympäristöjuridiikka –lehden vertaisarvioidussa tieteellisessä artikkelissa FM Katariina E.M. Vuorinen tekee perinpohjaisen ekologis-juridisen arvion ohjeista. Harmittavaa kyllä Ympäristöjuridiikka ei ole kaikille avoin lehti, mutta toivottavasti artikkeli tulisi luetuksi ainakin kaikissa niissä virastoissa jotka joutuvat käytännössä liito-oravan kanssa tekemisiin, erityisesti metsänhoidossa. Toisaalta en ole kaikesta samaa mieltä artikkelissa ja käynkin tässä läpi yhtymäkohtia omiin tutkimuksiini.

Vuorinen kritisoi uusia ohjeita epämääräisyydestä, ja käy ihailtavan selkeäsanaisesti läpi ekologisen tiedon ja hallintopäätöksissä tarvittavan varmuuden ja yksiselitteisyyden välistä ristiiriitaa. Ekologinen tieto on aina luonteeltaan epävarmaa (ks Nygren & Jokinen 2013), kun taas hallintopäätösten täytyy olla selkeitä.

Vuorinen päätyy siihen, että suojelun turvaamiseksi pienialaiseksi rajattujen liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen suojelu ei luultavasti ole paras tapa toteuttaa direktiivin tavoitteena olevaa suojelua, ja tarvittaisiin ekosysteeminäkökulmaa. Tästä olen täysin samaa mieltä, samaan johtopäätökseen olemme päätyneet tutkimuksissamme (Haila ym. (2007)Work package 4Jokinen ym. 2010; Nygren 2013; Nygren & Jokinen 2013; Nygren ym. 2017). Esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen mukainen metsänhoito liito-oravan elinalueilla (kunhan pesäpuut säästetään) auttaisi liito-oravan lisäksi myös montaa muuta metsälajia ja olisi myös ilmastoystävällisempää kuin laajat avohakkuut. Vuorinen esittää selkeämpiä ohjeita ja kartoitusmenetelmän standardointia yhdeksi ratkaisuksi tiedon ongelmiin. Artikkelissa maastokartoittajatutkimuksiamme on siteerattu ja ymmärretty, mutta haluan vielä alleviivata luontokartoituksen ja ekologisen tiedon luonnetta.

Tutkimme Ari Jokisen kanssa liito-oravakartoittajien työtä maastossa (Nygren & Jokinen 2013) ja lisäksi kirjoitin Taru Peltolan kanssa maastotyön luonteesta ja yllätyksistä (Nygren & Peltola 2014). Tutkimustuloksemme näissä on, että luontotiedon kerääminen maastosta on ennen kaikkea muun luonnon kanssa yhdessä kehittyvä, kehollinen taito, jota jokainen harjoittaa omalla tavallaan. Luontokartoituksia varten voidaan toki kirjoittaa ohjeita (joiden selkeys on hyvä tavoite) ja tarjota koulutusta (kuten tarjotaankin), mutta loppujen lopuksi taidot kehittyvät vain maastossa, oppimalla yhdessä luonnon kanssa. Kartoituksen jäykkä standardointi veisi väärään suuntaan. Tärkeämpää olisi antaa luontokartoittajille aikaa ja resursseja sekä kartoittaa maastossa että tehdä merkityksellistä yhteistyötä hankesuunnittelijoiden kanssa.

Elävää luontoa koskevan tiedon ja täsmällisten ja yksiselitteisten hallintopäätösten välistä juopaa ei mahdollista kokonaan kuroa umpeen ilman että jompikumpi näistä käytännöistä kärsii. Tämän yhteensovittamattomuuden kanssa on kuitenkin pystyttävä elämään. Se vaatii jatkuvaa oppimista ja yhteiselon verkoston kutomista niin luontokartoittajilta kuin muiltakin liito-oravan kanssa toimivilta.

Lisää luontokartoituksista ja luontotiedon luonteesta voit lukea lisäksi seuraavista julkaisuista: Taru Peltola on kirjoittanut Johanna Tuomisaaren kanssa metsäammattilaisten luontotietämisestä (Peltola & Tuomisaari 2015). Ari Jokinen on kirjoittanut liito-oravatiedosta Marja Alastalon ja Maria Åkermanin toimittamassa kirjassa Tieto hallinnassa (2011). Tietokäytännöt suomalaisessa yhteiskunnassa.

Uusia jäseniä osuuskuntaan ja muita tuulia

Vuoden 2017 alku on ollut jäsenillä niin kiireinen että tämä blogikirjoitus ja nettisivujen päivitys on myöhästynyt viikkokaupalla! Mutta nyt voimme ilolla tiedottaa, että vuoden 2016 lopulla jäsenkuntamme täydentyi kahdella uudella jäsenellä – meitä on nyt jo 12! Uusiksi jäseniksi hyväksyttiin Vuokko Kurki sekä Julia Prusi.

Julia on meille tuttu Rikasta luontoa -hankkeemme kuvittajana, ja hanke sai jatkoa tälle vuodelle. Julian maalaamiaan julistetta ja kortteja on ihasteltu hankkeen aikana laajalti, ja Julia jatkaa osuuskunnassa pääasiassa graafisen alan töiden parissa.

Pohjavesihankkeiden yhteistoiminnasta väitöskirjansa kirjoittanut Vuokko Kurki taitaa yhteistoimintahankkeiden organisoinnin ja toteutuksen, ja Vuokko olikin mukana jo syksyllä erään vesihuoltohankkeen yleisötilaisuuden toteutuksessa.

Osuuskuntamme perustuu eripituisille projekteille, joten jokainen vuosi on aina vähän yllätys. Vuodelle 2017 on kuitenkin tiedossa Rikasta luontoa -projektille myönnetyn lisärahoituksen turvin (kiitos Maj ja Tor Nesslingin säätiö!) biodiversiteetti-tiedotuksen jatkamista viheralan ammattilaisille ja harrastajille. Tänä vuonna teemme sitä kuvitetun Rikasta luontoa -kalenterin merkeissä – laadimme seinäkalenteria vuodelle 2018. Käymme myös esittelemässä projektia tieteellisessä konferenssissa Italiassa keväällä 2017. Muitakin projekteja on tulossa, seuraa referenssi-sivuamme  ja tätä blogia.

Rikasta luontoa -koulutuksen antia Lepaalla

Vihervuoden mitali Rikasta luontoa -hankkeelle

Tänä syksynä saimme mukavaa sähköpostia: Vihervuoden päätapahtumaan 27.10.2016 Säätytalolla olisi tavallistakin parempi syy mennä. Vihervuoden mitalitoimikunta oli päättänyt muistaa meitä mitalilla jotka jaettaisiin tapahtumassa.

Vihervuoden mitali

Vihervuoden mitali on aika hieno!

Mitaleita jaetaan jokaisena Vihervuotena noin 50 kpl. Toimikunnan perustelut meidän mitalillemme olivat:

”Tutkimusosuuskunta Tapauksen Rikasta luontoa -hanke on edistänyt koulutuksillaan ja viestinnällään viheralan ammattilaisten ja harrastajien tietoisuutta luonnon monimuotoisuudesta.Hanke opastaa ja kannustaa ihmisiä tekemään pihoista, puistoista ja puutarhoista luonnon monimuotoisuutta vaalivia viherympäristöjä. Hankkeen pääkohderyhmänä ovat viheralan ammattilaiset sekä puutarhojen ja pihojen hoitajat ja omistajat. Hankkeessa tehdään myös kuluttajille suunnattua tiedotusta sosiaalisen median ja nettisivujen kautta.”

Mitali oli erityisen mukava yllätys siksi että emme ole vakiintuneita toimijoita viheralalla vaan Rikasta luontoa -hankkeemme on ideoitu projektiryhmän jäsenten tutkimustulosten pohjalta. Tutkimuksissamme olemme havainneet että viheralueiden ja pihojen suunnittelussa ja hoidossa voisi tehdä paljon asioita biodiversiteetin ja ekosysteemipalvelujen hyväksi.

Haluamme kiittää erityisesti hankkeen rahoittajaa Maj ja Tor Nesslingin säätiötä, kaikkia hankkeen koulutuksiin osallistuneita sekä mitalitoimikuntaa (presidentti Tarja Halonen, europarlamentikko ja viherympäristöliiton hallituksen puheenjohtaja Sirpa Pietikäinen, Viherympäristöliiton pääsihteeri Seppo Närhi sekä ympäristöministeriön ylijohtaja Timo Tanninen). Hankkeessa järjestimme yhteensä viisi koulutusta, joiden päätavoitteena oli ideoida yhdessä osallistujien ja meidän järjestäjien kesken keinoja rikastaa luontoa erilaisilla viheralueilla. Valitsimme koulutusmenetelmäksi pienryhmäkeskustelut, jolloin yleisö pääsee paremmin ääneen – useat osallistujat olivat paljon kokeneempia puutarhojen ja viheralueiden suunnittelijoita ja hoitajia kuin me.

Hämeenlinnan koulutus

Hämeenlinnan koulutus

 

Hämeenlinnan kiinnostavimmat

Hämeenlinnan kiinnostavimmat

Saimme myös paljon ajatuksia siitä, mitkä ideat voisivat levitä helpoiten ja millaisia luonnonsuojelun ja viheralan yhteistyön mahdollisuudet ja esteet ovat.

Hankkeessa teimme yhteistyötä myös taitelija Julia Prusin kanssa. Hänen kanssaan suunnittelimme julisteen jonka kuvat hän maalasi. Kuvia päätimme käyttää myös kortteihin. Näitä materiaaleja jaettiin koulutuksissamme sekä muissa tilaisuuksissa. Aivan selvästi Julian kuvilla oli keskeinen osa hankkeen kiinnostavuudessa – kuvitusta kehuttiin vuolaasti. Ehkä paras kohteliaisuus jonka saimme on se että ”tämä on tämmöinen kesämökin huussijuliste!” – juuri se on ollut tavoitteemme eli kaunis ja pitkääkin katsomista kestävä juliste joka samalla välittää myös tietoa monipuolisista kasvivalinnoista ja sammakkolammen rakenteesta.

Materiaalia jaossa

Materiaalia jaossa

Hankkeelle laadittiin myös nettisivut (joita pyrimme edelleen täydentämään erityisesti koulutusmateriaalilla) sekä julkaisimme päivityksiä sosiaalisessa mediassa – Facebookissa, Twitterissä sekä Instagramissa. Erityisesti nettihommissa, mutta myös ötökkäasiantuntemuksessa Tero Piirainen on ollut korvaamaton tiimin jäsen.

Vihervuoden päätöstapahtumassa oli hauskasti läsnä myös tilaisuudesta poissaolleita tutkimusosuuskuntalaisia. Rikasta luontoa -hankkeessa mukana ollut Jere Nieminen oli ideoinut Vihervuoden tapahtumissa ja myös päätöstapahtumassa jaossa olleen sissisiemenpussin sisältöä ja Teresa Vidfelt on päätoimessaan osallistunut Sastamalan Ritajärven luonnonsuojelualueen kyltityksen tekemiseen – hanke oli maisemapalkinnon ehdokkaana.

 

sissisiemenpussi

sissisiemenpussi

Päätöstapahtumassa saimme tilaisuuden mm. kuunnella hienoja esityksiä erilaisista Vihervuoden innovatiivisista tapahtumista. Metsähallituksen Lammaspaimenviikko palkittiin parhaana maisemahankkeena ja Turussa on tehty upeaa kansalaisille vallan luovuttavaa, kaupungin tukemaa kaupunkiviljelyä. Erilaiset kansalaisten omaehtoiseen tekemiseen perustuvat hankkeet olivat pinnalla.

Toisaalta kävi selväksi että oman hankkeemme työsarka villin ja rikkaan luonnon puolesta ei ole missään nimessä valmis. Aktiivinen luonnonsuojelu, uhanalaisten lajien elinympäristöjen kehittäminen ja villit, osallistavat kokeilut eivät vielä ole valtavirtaa vihersuunnittelussa ja -rakentamisessa. Toivomme että hankkeemme saa hakemaamme jatkorahoitusta, mutta jatkamme ainakin nettisivujen ja sosiaalisen median päivittämistä joka tapauksessa, ja meitä saa tilata puhumaan ja järjestämään keskustelu- ja ideointitilaisuuksia aiheesta. Hankkeen perusteella kannustamme myös taiteilijoiden mukaanottamista erilaisiin tutkimus- ja yhteistyöhankkeisiin.

Rikasta luontoa Vihervuositapahtumassa: Julia Prusi, Nina V. Nygren, Jarmo Saarikivi ja Eveliina Asikainen

Rikasta luontoa Vihervuositapahtumassa: Julia Prusi, Nina V. Nygren, Jarmo Saarikivi ja Eveliina Asikainen

Mistä puhutaan kun puhutaan kaupunkiluonnosta?

eve_netti_mv_cropKaupunkiluonto on monen mielestä tärkeä osa kaupungin viihtyisyyttä ja se on otettava huomioon kaupunkisuunnittelussa. Jokaisessa kaupunkiluontokeskusteluissa kannattaa kuitenkin kuunnella herkällä korvalla muiden näkemyksiä, jotta selviäisi, mitä juuri tässä tapauksessa oikeastaan pitäisi ottaa huomioon, säilyttää tai hoitaa?

Hyvin usein puhe kaupunkiluonnosta on puhetta luonnosta kaupungissa. Tällöin puhutaan esimerkiksi luontoarvojen tunnistamisesta, liito-oravaesiintymistä, yhtenäisten metsäalueiden säästämisestä ja pirstoutumisen estämisestä. Kaupungistuminen uhkaa luontoa ja se voi välttää rakentamisen, jos alueelta löytyy riittävän uhanalaisia lajeja tai luontotyyppejä. Tällainen kaupunkiluonto ajatellaan myös hyvin staattiseksi.


Puhe luonnosta kaupungissa voi olla myös puhetta asukkaille tärkeästä luonnosta. Osa asukkaille tärkeistä alueista on suunnittelun kuluessa tärkeiksi todettuja luontokohteita, osa on puistoja, osa rakentamiseen kaavoitettuja ja osa aivan muiden tahojen kuin kaupungin hallinnoimia alueita. Muuttuvassa kaupungissa luonto usein edustaa pysyvyyttä elinympäristössä. Siksi arvokkaiksi koettuihin luontokohteisiin kohdentuvat muutokset nostattavat usein asukkaissa vastarintaa. Tällöin aletaan usein keskustella myös alueiden luontoarvoista, joista haetaan tukea koetuille luontoarvoille.

RastillaAsukkaiden kanssa kaupukunkiluonnon arvoja kartoittamassa Tesomalla.

 

Aika harvoin puhe kaupunkiluonnosta on puhetta kaupungistumisen tuottamasta luontoa, siis sellaisista luontotyypeistä, joita ei löydy muualta kuin kaupungista. Näitä ovat puistot, siirtolapuutarhat, hulevesialueet, pientareet, meluvallit, muurit, ratapihat, katoilla pesivät lokkiyhdyskunnat ja monet muut. Esimerkiksi lähiömetsät ovat aivan omanlaisiaan metsiä, joiden ekologiaan kuuluu koiranulkoilutus, runsas polkuverkosto ja ne ihmiset, jotka eri tavoin vaikuttavat metsään.

IMG_5893

Hulevesialue on lisännyt monimuotoisuutta Vuoreksen vanhoille pelloille.

Jos tästä luonnosta puhutaan, puhutaan useimmin siitä, kuinka asukkaat turmelevat kaupunkiluontoa: roskaavat, päästävät luontoon lemmikkejä, istuttavat omatoimisesti kasveja tai kuluttavat liikaa metsänpohjaa. Tässä puheessa kaupungin viheralueet ovat ensisijaisesti hallintoyksiköitä ja alueita käyttävät asukkaat lähinnä vaiva. Kaupunkiluonnon käytössä täytyy tietenkin olla jotkin säännöt, mutta kuitenkin kaupunkiluonto on olemassa ensisijaisesti asukkaita varten.

Kiinnostavampaa olisi puhua siitä, miten asukkaat ja luonnon hoitajat voivat yhdessä toimia niin, että kaupunkiluonnosta tulisi yhä monimuotoisempaa ja rikkaampaa. Yksi avaus tähän on Tutkimusosuuskunta Tapauksen toteuttama ja Nesslingin säätiön rahoittama Rikasta luontoa -hanke. Siinä teemme tunnetuksi keinoja tarjota pihoissa ja puutarhoissa elinmahdollisuuksia suuremmalle joukolle lajeja. Näin on mahdollista saada samaan aikaan lisää kaupunkia ja lisää luontoa.

Lisää luonnosta osana kaupunkia voit lukea väitöskirjastani. Hyviä esimerkkejä luonnon lisäämisestä kaupungissa löytyy myös Villin Vyöhykkeen sivuilta.

Sammakonkutua

Luonto, epävarmuus ja epäselvyys

Suoseutu Kaustisen ja Kokkolan rajamailla alkaa käydä tutuksi – sammakkolampiprojektimme Keliber Oy:n kanssa jatkuu. Uusia sammakkolammikoita on suunniteltu ja kaivettu, jotta tiukasti suojellut viitasammakot (ja muut vedestä riippuvaiset eliöt) löytäisivät edelleen lisääntymis- ja talvehtimispaikkoja vaikka litiumia alettaisiinkin kaivaa alueella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lammikko 1, toukokuu 2016. Kuva: Nina V. Nygren

Tällaisiin kokeiluihin kuuluu luonnollisesti seuranta: toimivatko lammikot, löytävätkö sammatko niihin? Tämä kevät on toinen kevät kun teemme lammikoilla seurantaa ja tilanne näyttää lupaavalta.

Lammikko 2 kutua Kevät 2016

Lammikko 2, sammakonkutua. Kuva: Nina V. Nygren

Kaikissa kolmessa vanhemmassa, toissatalvena kaivetussa lammikossa oli jo (tavallisen) sammakon kutua ja neljäs, vasta tänä keväänä kaivettu näytti myös lupaavalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lammikko 4, talvella 2016 kaivettu uusi lammikko. Lammikkoa tarkastamassa Jarmo Saarikivi ja Keliber Oy:n Kari Wiikinkoski. Kuva: Nina V. Nygren

Samalla käynti osoitti taas kerran, kuinka haastavaa luontokartoitus onkaan, kuinka luontotieto ja sen hankkiminen on kehollista, luonnon kanssa synkronoituvaa ja väistämättä erilaisten epävarmuuksien kanssa toimimista. Kevät on aina oikukas – viime vuonna saavuimme paikalle kun metsäteiden ojat olivat täynnä kutevia sammakoita, mutta viitasammakon kutu ei ollut vielä alkanut.  Tänä vuonna kevät oli ensin kylmä ja lämpeni sitten hyvin nopeasti. Huomasimme saapuneemme ilmeisesti liian myöhään – rupikonnien kutu oli jo vauhdissa, sammakoiden kutu melko lailla ohi eikä viitasammakoita vieläkään kuultu.

rupikonnien ampleksus

Rupikonnien ampleksus eli paritteluasento jossa koiras ottaa tiukan otteen alla olevasta naaraasta. Kuva: Nina V. Nygren

Asiantuntija voi tunnistaa viitasammakot myös kutupalleroiden perusteella, ja niitä löytyikin kahdesta ojasta. Vuodet eivät ole veljeksiä toisellakaan tavalla – viime vuosi näyttäisi olleen erityisen hyvä sammakkovuosi ja tämä vuosi huonompi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kutupalleroiden tarkastus. Kuva: Nina V. Nygren

Yhtä kaikki, koko päivän kestäneen suolammikoilla rämpimisen, syvien ojien ylittämisen (onkohan kaikkien niiden ojien kaivaminen ollut ihan perusteltua…?) ja korvat höröllään kuuntelemisen tulos oli: ei viitasammakoiden pulputusta. Silti ei ole epäilystäkään siitä, etteikö alkuperäinen alueella tehty viitasammakkoselvitys olisi tehty hyvin ja etteikö alueen suolammilla todella elelisi viitasammakoita – elinympäristö on niille ominaista.

Korvat tarkkana

Korvat tarkkana. Kuva: Nina V. Nygren

Hankkeiden ja maankäytön suunnittelun eteneminen on enenevässä määrin kiinni erilaisten luontokappaleiden suojelun onnistuneesta suunnittelusta. Edellä kuvatunlaiset epävarmuudet kuuluvat väistämättä kaikenlaisiin luontoselvityksiin ja tämän epävarmuuden kanssa on opittava toimimaan.

Luontodirektiivin lajisuojelun ohjeita ollaan parhaillaan päivittämässä, ja liito-orava saikin jo oman ”neuvontamateriaalinsa”. Nyt näyttää siltä, että uusista ohjeista tehdään varsinaisten toimintaohjeiden osalta yleisluontoisia, jolloin niiden tapauskohtainen soveltaminen jää paikalliselle, alueelliselle ja hanketasolle. Tämä voi olla hyväkin asia – liian tarkat ja suppeat ohjeet johtivat huonoihin tuloksiin liito-oravan kohdalla. Toisaalta tämä vaatii jokaiseen hanketapaukseen liittyviltä toimijoilta luontoasiantuntemuksen kehittämistä sekä rohkeutta ja viisautta soveltaa sitä. Selvien ohjeiden puuttuminen ja viranomaisten päättämättömyys voi johtaa myös tilaan, joka tunnetaan tulkitsevan politiikka-analyysin kentällä tutkija Maarten Hajerin lanseeraaman käsitteen avulla: ”institutionaalinen epäselvyys”, ”institutional ambiguity”. Se vallitsee, kun ei oikein tiedetä kenen (viranomaisen) tulisi tehdä päätös, ja minkämuotoinen ja -sisältöinen päätöksen tulisi olla.

Toivottavasti vastuun siirtyminen enemmän paikalliselle ja alueelliselle tasolle tarkoittaisi sitä, että hankkeissa ja maankäytön suunnittelussa pyritään ymmärtämään entistä paremmin myös luontoa, jonka suojelua tarvitsee yhdessä suunnitella. Tässä työssä ovat suurena apuna maastotöitä tekevät luontoasiantuntijat. Toivottavasti heilläkin riittää kärsivällisyyttä opetella yhdessä muun luonnon ja muiden ihmistoimijoiden kanssa miten luomme yhteistä maailmaa jossa olisi tilaa kaikille meille erilaisille luontokappaleille.

Kangasperhonen

Kangasperhonen