Mistä puhutaan kun puhutaan kaupunkiluonnosta?

eve_netti_mv_cropKaupunkiluonto on monen mielestä tärkeä osa kaupungin viihtyisyyttä ja se on otettava huomioon kaupunkisuunnittelussa. Jokaisessa kaupunkiluontokeskusteluissa kannattaa kuitenkin kuunnella herkällä korvalla muiden näkemyksiä, jotta selviäisi, mitä juuri tässä tapauksessa oikeastaan pitäisi ottaa huomioon, säilyttää tai hoitaa?

Hyvin usein puhe kaupunkiluonnosta on puhetta luonnosta kaupungissa. Tällöin puhutaan esimerkiksi luontoarvojen tunnistamisesta, liito-oravaesiintymistä, yhtenäisten metsäalueiden säästämisestä ja pirstoutumisen estämisestä. Kaupungistuminen uhkaa luontoa ja se voi välttää rakentamisen, jos alueelta löytyy riittävän uhanalaisia lajeja tai luontotyyppejä. Tällainen kaupunkiluonto ajatellaan myös hyvin staattiseksi.


Puhe luonnosta kaupungissa voi olla myös puhetta asukkaille tärkeästä luonnosta. Osa asukkaille tärkeistä alueista on suunnittelun kuluessa tärkeiksi todettuja luontokohteita, osa on puistoja, osa rakentamiseen kaavoitettuja ja osa aivan muiden tahojen kuin kaupungin hallinnoimia alueita. Muuttuvassa kaupungissa luonto usein edustaa pysyvyyttä elinympäristössä. Siksi arvokkaiksi koettuihin luontokohteisiin kohdentuvat muutokset nostattavat usein asukkaissa vastarintaa. Tällöin aletaan usein keskustella myös alueiden luontoarvoista, joista haetaan tukea koetuille luontoarvoille.

RastillaAsukkaiden kanssa kaupukunkiluonnon arvoja kartoittamassa Tesomalla.

 

Aika harvoin puhe kaupunkiluonnosta on puhetta kaupungistumisen tuottamasta luontoa, siis sellaisista luontotyypeistä, joita ei löydy muualta kuin kaupungista. Näitä ovat puistot, siirtolapuutarhat, hulevesialueet, pientareet, meluvallit, muurit, ratapihat, katoilla pesivät lokkiyhdyskunnat ja monet muut. Esimerkiksi lähiömetsät ovat aivan omanlaisiaan metsiä, joiden ekologiaan kuuluu koiranulkoilutus, runsas polkuverkosto ja ne ihmiset, jotka eri tavoin vaikuttavat metsään.

IMG_5893

Hulevesialue on lisännyt monimuotoisuutta Vuoreksen vanhoille pelloille.

Jos tästä luonnosta puhutaan, puhutaan useimmin siitä, kuinka asukkaat turmelevat kaupunkiluontoa: roskaavat, päästävät luontoon lemmikkejä, istuttavat omatoimisesti kasveja tai kuluttavat liikaa metsänpohjaa. Tässä puheessa kaupungin viheralueet ovat ensisijaisesti hallintoyksiköitä ja alueita käyttävät asukkaat lähinnä vaiva. Kaupunkiluonnon käytössä täytyy tietenkin olla jotkin säännöt, mutta kuitenkin kaupunkiluonto on olemassa ensisijaisesti asukkaita varten.

Kiinnostavampaa olisi puhua siitä, miten asukkaat ja luonnon hoitajat voivat yhdessä toimia niin, että kaupunkiluonnosta tulisi yhä monimuotoisempaa ja rikkaampaa. Yksi avaus tähän on Tutkimusosuuskunta Tapauksen toteuttama ja Nesslingin säätiön rahoittama Rikasta luontoa -hanke. Siinä teemme tunnetuksi keinoja tarjota pihoissa ja puutarhoissa elinmahdollisuuksia suuremmalle joukolle lajeja. Näin on mahdollista saada samaan aikaan lisää kaupunkia ja lisää luontoa.

Lisää luonnosta osana kaupunkia voit lukea väitöskirjastani. Hyviä esimerkkejä luonnon lisäämisestä kaupungissa löytyy myös Villin Vyöhykkeen sivuilta.

Luontoarvojen kompensointi?

Ekologinen kompensaatio, tai luontoarvojen kompensointi vaikuttaa varteenotettavalta ajatukselta erilaisiin suunnittelun umpikujatilanteisiin, ja kuitenkin siihen suhtaudutaan usein varsin vihamielisestikin. Tämä ajatus jäi häiritsemään väitöskirjatutkimukseni myötä, ja sainkin kahden vuoden post doc-tutkimusrahoituksen (2014-2015) Maj ja Tor Nesslingin säätiöltä tutkiakseni aihetta. Ekologinen kompensaatio on näiden kahden vuoden aikana jatkuvasti enemmän pinnalla, mutta se on vielä outo ja uusi asia Suomessa.

Outous ja uutuus aiheuttaa tietysti omalta osaltaan aina epäilyksiä, mutta kompensaatiokäsitteen allekin mahtuu monenlaista. Luontoarvojen kompensointi tarkoittaa suunnitelmallista prosessia, jossa korvataan tarkasteltavana olevan hankkeen aiheuttamia paikallisia luontoarvojen ja luonnon monimuotoisuuden heikentymistä tai häviämistä. Maailmalla tällaisia käytäntöjä on jo käytössä, mutta niiden sisällä on paljon vaihtelua, ja vuosien varrella käsitteestä on käytetty erilaisia englanninkielisiä nimityksiä (ecological compensation, biodiversity offsetting, environmental compensation). Suomenkielinenkään nimitys ei ole vielä vakiintunut: ekologinen kompensaatio, luontokompensaatio vai luontoarvojen kompensointi, vai kenties korvaaminen?

Tästä häilyväisyydestä johtuen tein aiheesta kirjallisuusanalyysin Yhdyskuntasuunnittelu-lehteen. Analyysiä tehdessä minulle selvisikin, että ekologisia tutkimuksia joissa kompensaation todetaan selkeästi toimineen, ei juurikaan ole. Toisaalta huomasin, että näissä tutkimuksissa luonto on tiivistetty numeroiksi ja laskutoimituksiksi. Tällaista luonnon numeraalistamista pidetään usein periaatteellisista syistä ongelmallisena, mutta siihen liittyy myös paljon epävarmuuksia. Suurin ongelma mielestäni kuitenkin on, että luonnon ja ihmisen suhde pelkistyy tällaisessa ajattelussa nollasummapeliksi: ihminen tuhoaa, ekologi laskee paljonko tuhoa tulee, paljonko pitäisi kompensoida ja miten se on onnistunut.

Ihmisen ja luonnon suhde on kuitenkin paljon monimutkaisempi. Eri ihmistoimijat arvottavat eri lajeja eri tilanteissa eri tavoin. Ihmisen muuttamiin elinympäristöihin voi syntyä ajan kanssa uusia elinympäristöjä joita ei kuitenkaan yleensä oteta huomioon kompensaatiolaskelmissa. Arvostamme esimerkiksi maaseutuelinympäristöjä, vaikka ne ovat ihmisen luomia.

Kaikesta huolimatta uskon, että kompensaatio voi sopia joihinkin tilanteisiin ja joillekin lajeille ja elinympäristöille – mutta sen ratkaiseminen on tapauskohtainen kysymys. Tapauksesta kiinnostuneilla toimijoilla täytyy olla mahdollisuuksia yhdessä määritellä mikä on tärkeää ja mikä ei. Yleisluonteiset kompensaatiojärjestelmät tulevat aiheuttamaan paikallisia konflikteja, jollei paikalliseen yhteistyöhön varauduta.

Rikasta luontoa!

Voisiko luonnon monimuotoisuutta lisätä helpoilla ja edullisilla keinoilla? Siihen pyrkii vastaamaan Nesslingin säätiön rahoittama koulutushankkeemme.

Luonnon monimuotoisuudesta kertovaa tutkimusta ja uutisointia seuratessa on helppoa vaipua masennukseen: kuudes sukupuuttoaalto on jo käsillä. Kaupungistuminen lisääntyy ja kaupungit nielevät ympäröivää maaseutua ja luontoa. Toisaalta kaupunkien ulkopuolellakaan ei mene vahvasti: maatalous ja metsätalous tehostuvat ja biodiversiteetti köyhtyy. Luonnonvarojen käyttö kiihtyy ja ilmastonmuutos uhkaa.

Hanke lähtee kuitenkin liikkelle toivosta. Missä sitä näemme?

Ensinnäkin luonnon monimuotoisuutta on monenlaista: osa siitä viihtyy parhaiten mahdollisimman kaukana ihmisestä ja ihmisen vaikutuksesta (kuten esimerkiksi vanhan metsän lajit tai suuria koskemattomia alueita kaipaavat lajit). Mutta osa viihtyy ihmisen muokkaamissakin elinympäristöissä, kunhan vaan ympäristö tarjoaa sopivia resursseja. Keskitymme hankkeessa tällaisiin lajeihin. Osa vähenemässä olevasta luonnon monimuotoisuudesta on ollut riippuvaista esimerkiksi pienipiirteisestä, vähemmän intensiivisestä maataloudesta joka tuottaa avoimia elinympäristöjä. Tällaisia lajeja ovat monet ketojen ja niittyjen lajit jotka ovat vähentyneet sitä mukaa kuin esimerkiksi laidunnus on vähentynyt. Monet pellot, niityt ja kedot on metsitetty umpeen tai ne ovat metsittyneet itsekseen – niiden avoimina pitäminen vaatii siis ihmisen aktiivista toimintaa. Tämän avointen elinympäristöjen verkoston luominen uudelleen olisi monestakin syystä vaikeaa, vaikka esimerkiksi maisemapeltoja tukemalla niitä pidetäänkin yllä. Maatalouden käytännöt ovat kuitenkin muuttuneet täysin sekä yksittäisillä tiloilla että esimerkiksi tukijärjestelmän tasolla.

Toinen syy toivoon on se, että kaupungeissa ja taajamissa on runsaasti erilaisia avoimia elinympäristöjä joita pidetään aktiivisesti avoimina eri syistä. Kaupungeissa on myös metsäalueita, joissa ei toteuteta intensiivistä metsätaloutta. Näiden alueiden hoitokäytäntöjen muuttaminen sellaisiksi missä luonnon monimuotoisuus huomioitaisiin paremmin ei vaadi välttämättä ollenkaan lisää taloudellisia resursseja, vaan ajattelutavan ja käytännön hoitotapojen muutoksen.

Kolmanneksi näemme, että omien puutarhojen hoitajilla, taloyhtiöiden pihoista päättävillä sekä kaupunkien viheralueiden suunnittelusta ja hoidosta päättävillä tahoilla on suhteellisen paljon liikkumavaraa esimerkiksi siinä millaisia kasveja valitaan istutettaviksi ja millaisia vesiaiheita ja hulevesialtaita päätetään rakentaa. Näitä päätöksiä ei ole useinkaan totuttu tekemään niin että pölyttäjät, paikalliset kasvikannat ja sammakkoeläimet huomioitaisiin valinnoissa. Tähän saumaan tarjoamme hankkeessa lisätietoa ja pyrimme innostamaan toimijoita toteuttamaan luonnon monimuotoisuutta tuottavia viheralueita.

Hanke yhdistää siis kaupunkien avointen elinympäristöjen mahdollisuudet, lajit jotka voisivat viihtyä tällaisissa paikoissa sekä näistä alueista konkreettisesti päättävien kouluttamisen. Lue hankkeesta lisää rikastaluontoa.fi , seuraa meitä Facebookissa, Instagramissa ja twitterissä (hashtag #rikastaluontoa ).

Kokeilukulttuuri tulee luonnonsuojeluun

Luonnonsuojeluun on nousemassa perinteisen hallinnollisen rutiinisuojelun rinnalle uudenlaiseen kokeilukulttuuriin perustuva toiminnan tapa, jossa luontoarvoja kehitetään aktiivisesti.

Tarkastelen toukokuussa julkaistussa Pirkanmaan luonnon monimuotoisuus- eli LUMO-ohjelmassa kuutta tapausta, joissa toteutettiin uudenlaista luonnonsuojelua. Ohjelman tavoitteena on laajentaa näkemystä luonnonsuojelun mahdollisuuksista luontoarvojen aktiivisen tuottamisen lähtökohdista.

Kun luontoarvoja kehitetään aktiivisesti, ei ole välttämätöntä, että kohteena olevalla alueella on valmiiksi olemassa luontoarvoja. Näkökulma lisää luonnonsuojelun liikkumavaraa alueilla, joiden luontoarvot ovat heikentyneet. Niitä on esimerkiksi täyttömaa-alueilla, louhoksilla, sorakuopilla, pelloilla, talousmetsissä ja asuinalueilla. Niiden luontoarvoja voidaan kehittää esimerkiksi oikein valittujen maa-aineksien sekä kasvien siementen kylvämisen ja taimien istuttamisen avulla. Esimerkiksi runsasravinteiset pellot sopivat harvinaistuvan lehtoluonnon palauttamiseen jalojen lehtipuiden taimia istuttamalla. Samalla voidaan lisätä alueiden virkistysarvoja asukkaille.

Vuosaaren maantäyttöalueella kokeillaan kalkkivaikutteisen ekosysteemin luomista kierrätysbetonin avulla.

Näkemys luontoarvojen aktiivisesta tuottamisesta on uusi, eikä siihen ole juurikaan tarjolla rutinoituneita toimintamalleja. LUMO-ohjelman tapauksien toimijoita yhdisti rohkeus uudenlaiseen tekemiseen. Omaa näkemystä haluttiin kokeilla, vaikka ei oltu aivan varmoja sen toteutumisen edellytyksistä. Jo alustava ymmärrys luonnon kasvuprosesseista riittää kokeilunarvoisen näkemyksen muodostamiseen.

Kun kehitetään luontoarvoiltaan heikentyneitä alueita, ei kokeiluissa voi oikeastaan hävitä. Epäonnistuessaan kokeilut eivät ehkä onnistu tuottamaan tavoitteidensa mukaista luontoa, mutta koska heikentyneillä alueilla ei entuudestaan juurikaan ole luontoarvoja, ei niitä voi hävitä kokeiluissa.

Tarkastelemissani tapauksissa oli vahva tekemisen meininki. Vaikka toiminta oli sen tyyppistä, että siihen olisi saattanut hyvinkin olla mahdollista hakea ulkopuolista rahoitusta, toteuttivat toimijat hankkeita mieluusti omalla kustannuksellaan. Esimerkiksi maa-ainesten ottopaikkoja maisemoitaessa yritykset kokivat ulkopuolisen rahoituksen hakemisen ja siihen liittyvän byrokratian toimintaa viivyttäväksi seikaksi, joka olisi voinut latistaa innostusta uudenlaiseen tekemiseen.

Rudus Oy kokeilee Maaningalla Noron sorakuopan maisemoinnissa uudenlaista terassoinnin tapaa perinteisen luiskauksen sijaan.

 

Tarkastelemissani tapauksissa korostui oppimisen merkitys. Ennakkokäsityksistä huolimatta eivät toimijat olleet aivan varmoja miten luonto kehittyy tuotetuissa olosuhteissa. Siten jatkuvalla seurannalla oli merkittävä rooli kokeiltaessa luonnon monimuotoisuuden rikastamista. Jos jokin toimenpide ei tuottanut toivottua tulosta, sitä korjattiin. Samoin jos luonto kehittyi merkityksellisellä tavalla yllätyksellisesti, vahvistettiin siihen johtaneita tapahtumakulkuja, vaikka niitä ei olisi aluksi suunniteltu tarkoituksella.

Aktiivisesta luontoarvojen rikastamisen näkökulmasta luonnonsuojelu on hurjaa vauhtia kehittyvä yhteiskunnallisen toiminnan ala. Innostuneella kokeilukulttuurilla on nykypäivän luonnonsuojelussa merkittävä rooli, jotta tulevaisuudessa kyetään muodostamaan vakiintuneita tapoja ja rutinoituneita toimintamalleja. Ilman niitä uudet käytännöt eivät voi levitä laajemmalle, mikä on luonnon monimuotoisuuden kannalta välttämätön tavoite.

”Luonnonsuojelun uudet mahdollisuudet Pirkanmaalla”-raportti on ladattavissa ja luettavissa Doria-julkaisuarkistossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-314-237-4

Katse tulevaisuuteen kaupunkiluonnon suunnittelussa

Maankäytön suunnittelun yhteydessä pyritään tunnistamaan arvokkaat luontokohteet ja rajaamaan ne rakentamisen ulkopuolelle. Toimittaessa aiemmin rakentamattomilla metsäalueilla tämä on aivan perusteltu tapa selvittää alueen luontoarvot ja tehdä maankäyttö- ja rakennuslain mukaiset riittävät selvitykset rakentamisen vaikutuksista.

Vai onko?

Edellä kuvattu selvityslogiikka antaa ymmärtää, että luonnon näkökulmasta rakentamisen vaikutukset voivat olla vain negatiivisia, että luonto on rakentamisessa aina häviäjä. Kuitenkin kaupungeissa, erityisesti lähiöiden laidoilla on usein lajistoltaan hyvin monimuotoisia alueita. Lähiöelämä eri muodoissaan synnyttää uudenlaisia luontoja, joilla on oma arvonsa.

Asuinalueita suunniteltaessa suunnitellaan elämää seuraavina vuosikymmeninä. Eikö samalla pitäisi suunnitella tai ainakin ennakoida, millaista asuinalueen luonto tulee olemaan? Monien suomalaisten kaupunkien kasvillisuudesta on tuotettu perusteellisia aineistoja, joita olisi mahdollista käyttää sen arvioimiseen, miten erilaiset kaupunkilaiset elämänmuodot vaikuttavat kasvillisuuteen, tai oikeammin millaista kasvillisuutta ja luontoa näiden elämäntapojen yhteydessä kehkeytyy.

Luonnon kehkeytyessä täytyy arvioida ainakin lajistoon, ekosysteemipalveluihin ja luonnossa toimimiseen liittyviä kehityskulkuja. Ne kaikki ovat kaupunkiluonnon potentiaaleja. Täytyy siis miettiä mitä uudenlaista voi syntyä, kun jostain alueesta tulee entistä intensiivisemmin ihmisten luontoa.

Uutuus voi toteutua monissa mittakaavoissa. Yksi esimerkki voi olla metsäpuutarha, jossa hallitusti sekoittuvat luonnonvaraiset ja istutetut lajit. Uutta luontoa on myös koiranulkoilutuksen ja lasten leikkien seurauksena lähes aluskasvillisuudesta paljaaksi kulunut metsä. Se ei ehkä ole monimuotoinen, mutta sen arvo perustuu aktiiviseen virkistyskäyttöön. Toisaalta hyvin urbaani maankäyttö voi saada aikaan monimuotoisen niityn kehittymisen, kuten esimerkiksi Hervannan laskettelurinteessä.

Tällainen arviointi ei ole missään tapauksessa perinteisen luonnon arvottamisen vastakohta vaan sitä täydentävä näkökulma. On kohteita, joissa kaupunkisuunnittelua voidaan käyttää tietoisesti luonnon laadun parantamiseen ja luonnon muutosten ennakointiin. Väitän, että tämä tuottaa sekä käyttökelpoisempia että luonnoltaan monimuotoisempia virkistysalueita.

Ennakoiva luonnon suunnittelu ei kuitenkaan voi tapahtua pelkän asiantuntijatiedon varassa, vaan tarvitaan myös asukkaiden tietoa heille tärkeistä luonnon piirteistä ja käyttömahdollisuuksista. Lisäksi tarvitaan suunnittelua, joka jättää asukkaille tilaa viimeistellä asuinalue omilla käytännöillään ja toimintatavoillaan. He tekevät sen joka tapauksessa.

************

Lue lisää lähiöluonnon muotoutumisesta ja ennakoivasta kaupunkiluonnon suunnittelusta tutkimusosuuskunnan jäsen Eveliina Asikaisen 21.11.2014 tarkastetusta väitöskirjasta ”Luontopolitiikkaa lähiöissä – lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa”.