Sammakonkutua

Luonto, epävarmuus ja epäselvyys

Suoseutu Kaustisen ja Kokkolan rajamailla alkaa käydä tutuksi – sammakkolampiprojektimme Keliber Oy:n kanssa jatkuu. Uusia sammakkolammikoita on suunniteltu ja kaivettu, jotta tiukasti suojellut viitasammakot (ja muut vedestä riippuvaiset eliöt) löytäisivät edelleen lisääntymis- ja talvehtimispaikkoja vaikka litiumia alettaisiinkin kaivaa alueella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lammikko 1, toukokuu 2016. Kuva: Nina V. Nygren

Tällaisiin kokeiluihin kuuluu luonnollisesti seuranta: toimivatko lammikot, löytävätkö sammatko niihin? Tämä kevät on toinen kevät kun teemme lammikoilla seurantaa ja tilanne näyttää lupaavalta.

Lammikko 2 kutua Kevät 2016

Lammikko 2, sammakonkutua. Kuva: Nina V. Nygren

Kaikissa kolmessa vanhemmassa, toissatalvena kaivetussa lammikossa oli jo (tavallisen) sammakon kutua ja neljäs, vasta tänä keväänä kaivettu näytti myös lupaavalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lammikko 4, talvella 2016 kaivettu uusi lammikko. Lammikkoa tarkastamassa Jarmo Saarikivi ja Keliber Oy:n Kari Wiikinkoski. Kuva: Nina V. Nygren

Samalla käynti osoitti taas kerran, kuinka haastavaa luontokartoitus onkaan, kuinka luontotieto ja sen hankkiminen on kehollista, luonnon kanssa synkronoituvaa ja väistämättä erilaisten epävarmuuksien kanssa toimimista. Kevät on aina oikukas – viime vuonna saavuimme paikalle kun metsäteiden ojat olivat täynnä kutevia sammakoita, mutta viitasammakon kutu ei ollut vielä alkanut.  Tänä vuonna kevät oli ensin kylmä ja lämpeni sitten hyvin nopeasti. Huomasimme saapuneemme ilmeisesti liian myöhään – rupikonnien kutu oli jo vauhdissa, sammakoiden kutu melko lailla ohi eikä viitasammakoita vieläkään kuultu.

rupikonnien ampleksus

Rupikonnien ampleksus eli paritteluasento jossa koiras ottaa tiukan otteen alla olevasta naaraasta. Kuva: Nina V. Nygren

Asiantuntija voi tunnistaa viitasammakot myös kutupalleroiden perusteella, ja niitä löytyikin kahdesta ojasta. Vuodet eivät ole veljeksiä toisellakaan tavalla – viime vuosi näyttäisi olleen erityisen hyvä sammakkovuosi ja tämä vuosi huonompi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kutupalleroiden tarkastus. Kuva: Nina V. Nygren

Yhtä kaikki, koko päivän kestäneen suolammikoilla rämpimisen, syvien ojien ylittämisen (onkohan kaikkien niiden ojien kaivaminen ollut ihan perusteltua…?) ja korvat höröllään kuuntelemisen tulos oli: ei viitasammakoiden pulputusta. Silti ei ole epäilystäkään siitä, etteikö alkuperäinen alueella tehty viitasammakkoselvitys olisi tehty hyvin ja etteikö alueen suolammilla todella elelisi viitasammakoita – elinympäristö on niille ominaista.

Korvat tarkkana

Korvat tarkkana. Kuva: Nina V. Nygren

Hankkeiden ja maankäytön suunnittelun eteneminen on enenevässä määrin kiinni erilaisten luontokappaleiden suojelun onnistuneesta suunnittelusta. Edellä kuvatunlaiset epävarmuudet kuuluvat väistämättä kaikenlaisiin luontoselvityksiin ja tämän epävarmuuden kanssa on opittava toimimaan.

Luontodirektiivin lajisuojelun ohjeita ollaan parhaillaan päivittämässä, ja liito-orava saikin jo oman ”neuvontamateriaalinsa”. Nyt näyttää siltä, että uusista ohjeista tehdään varsinaisten toimintaohjeiden osalta yleisluontoisia, jolloin niiden tapauskohtainen soveltaminen jää paikalliselle, alueelliselle ja hanketasolle. Tämä voi olla hyväkin asia – liian tarkat ja suppeat ohjeet johtivat huonoihin tuloksiin liito-oravan kohdalla. Toisaalta tämä vaatii jokaiseen hanketapaukseen liittyviltä toimijoilta luontoasiantuntemuksen kehittämistä sekä rohkeutta ja viisautta soveltaa sitä. Selvien ohjeiden puuttuminen ja viranomaisten päättämättömyys voi johtaa myös tilaan, joka tunnetaan tulkitsevan politiikka-analyysin kentällä tutkija Maarten Hajerin lanseeraaman käsitteen avulla: ”institutionaalinen epäselvyys”, ”institutional ambiguity”. Se vallitsee, kun ei oikein tiedetä kenen (viranomaisen) tulisi tehdä päätös, ja minkämuotoinen ja -sisältöinen päätöksen tulisi olla.

Toivottavasti vastuun siirtyminen enemmän paikalliselle ja alueelliselle tasolle tarkoittaisi sitä, että hankkeissa ja maankäytön suunnittelussa pyritään ymmärtämään entistä paremmin myös luontoa, jonka suojelua tarvitsee yhdessä suunnitella. Tässä työssä ovat suurena apuna maastotöitä tekevät luontoasiantuntijat. Toivottavasti heilläkin riittää kärsivällisyyttä opetella yhdessä muun luonnon ja muiden ihmistoimijoiden kanssa miten luomme yhteistä maailmaa jossa olisi tilaa kaikille meille erilaisille luontokappaleille.

Kangasperhonen

Kangasperhonen

Rikasta luontoa!

Voisiko luonnon monimuotoisuutta lisätä helpoilla ja edullisilla keinoilla? Siihen pyrkii vastaamaan Nesslingin säätiön rahoittama koulutushankkeemme.

Luonnon monimuotoisuudesta kertovaa tutkimusta ja uutisointia seuratessa on helppoa vaipua masennukseen: kuudes sukupuuttoaalto on jo käsillä. Kaupungistuminen lisääntyy ja kaupungit nielevät ympäröivää maaseutua ja luontoa. Toisaalta kaupunkien ulkopuolellakaan ei mene vahvasti: maatalous ja metsätalous tehostuvat ja biodiversiteetti köyhtyy. Luonnonvarojen käyttö kiihtyy ja ilmastonmuutos uhkaa.

Hanke lähtee kuitenkin liikkelle toivosta. Missä sitä näemme?

Ensinnäkin luonnon monimuotoisuutta on monenlaista: osa siitä viihtyy parhaiten mahdollisimman kaukana ihmisestä ja ihmisen vaikutuksesta (kuten esimerkiksi vanhan metsän lajit tai suuria koskemattomia alueita kaipaavat lajit). Mutta osa viihtyy ihmisen muokkaamissakin elinympäristöissä, kunhan vaan ympäristö tarjoaa sopivia resursseja. Keskitymme hankkeessa tällaisiin lajeihin. Osa vähenemässä olevasta luonnon monimuotoisuudesta on ollut riippuvaista esimerkiksi pienipiirteisestä, vähemmän intensiivisestä maataloudesta joka tuottaa avoimia elinympäristöjä. Tällaisia lajeja ovat monet ketojen ja niittyjen lajit jotka ovat vähentyneet sitä mukaa kuin esimerkiksi laidunnus on vähentynyt. Monet pellot, niityt ja kedot on metsitetty umpeen tai ne ovat metsittyneet itsekseen – niiden avoimina pitäminen vaatii siis ihmisen aktiivista toimintaa. Tämän avointen elinympäristöjen verkoston luominen uudelleen olisi monestakin syystä vaikeaa, vaikka esimerkiksi maisemapeltoja tukemalla niitä pidetäänkin yllä. Maatalouden käytännöt ovat kuitenkin muuttuneet täysin sekä yksittäisillä tiloilla että esimerkiksi tukijärjestelmän tasolla.

Toinen syy toivoon on se, että kaupungeissa ja taajamissa on runsaasti erilaisia avoimia elinympäristöjä joita pidetään aktiivisesti avoimina eri syistä. Kaupungeissa on myös metsäalueita, joissa ei toteuteta intensiivistä metsätaloutta. Näiden alueiden hoitokäytäntöjen muuttaminen sellaisiksi missä luonnon monimuotoisuus huomioitaisiin paremmin ei vaadi välttämättä ollenkaan lisää taloudellisia resursseja, vaan ajattelutavan ja käytännön hoitotapojen muutoksen.

Kolmanneksi näemme, että omien puutarhojen hoitajilla, taloyhtiöiden pihoista päättävillä sekä kaupunkien viheralueiden suunnittelusta ja hoidosta päättävillä tahoilla on suhteellisen paljon liikkumavaraa esimerkiksi siinä millaisia kasveja valitaan istutettaviksi ja millaisia vesiaiheita ja hulevesialtaita päätetään rakentaa. Näitä päätöksiä ei ole useinkaan totuttu tekemään niin että pölyttäjät, paikalliset kasvikannat ja sammakkoeläimet huomioitaisiin valinnoissa. Tähän saumaan tarjoamme hankkeessa lisätietoa ja pyrimme innostamaan toimijoita toteuttamaan luonnon monimuotoisuutta tuottavia viheralueita.

Hanke yhdistää siis kaupunkien avointen elinympäristöjen mahdollisuudet, lajit jotka voisivat viihtyä tällaisissa paikoissa sekä näistä alueista konkreettisesti päättävien kouluttamisen. Lue hankkeesta lisää rikastaluontoa.fi , seuraa meitä Facebookissa, Instagramissa ja twitterissä (hashtag #rikastaluontoa ).

Betonin unohdetut mahdollisuudet

Osallistuin helmikuussa 2016 Jyväskylässä Viherpäiville. Tapahtuma oli suunnattu yrityisten, kuntien ja yhdistysten asiantuntijoille ja päättäjille, jossa esiteltiin viheralan ajankohtaisia tuotteita ja ajatuksia. Ensimmäisenä päivänä suuntasin neljästä luennosta koostuvaan tilaisuuteen ”Betoni ja kiviainekset osana kiertotaloutta”.

Luennollaan maisema-arkkitehti Pia Kuusiniemi esitteli suuren määrän erilaisia tapoja käyttää ja kierrättää vanhoja betonirakenteita. Kuusiniemi kertoi esitelmässään etenkin ulkomailla toteutetuista ratkaisuista, koska hänen mukaan kierrätysbetonin käyttö on Suomessa vasta lapsen kengissä. Arkkitehti Maritta Koivisto kertoi esitelmässään hyvin laajasti betonin käytön mahdollisuuksista erilaisissa rakenteissa ja pinnoissa. Esittyjen ratkaisujen kirjo oli huimaava aina ultrakevyistä ja kelluvista betoneista monilla erilaisilla tavoilla koristeltuihin betonipintoihin. Lopussa hän näytti kaksi valokuvaa, joissa betonirakenteet olivat jäkälien, levän ja sammalten peittämiä: ”Tämä on ihan katsojan silmissä. Se on ehjä vaikka levät kasvaakin siinä”.

Luentotilaisuuden jälkeen olin harmistunut, että betonin myönteisiä vaikutuksia kasvustoihin ei käsitelty esitelmissä, ja että betonin pintaan ilmestyvät sammalet koettiin epämääräisiksi ja subjektiivisesti koettaviksi seikoiksi, eikä suinkaan yleisesti positiivisiksi ja tavoiteltaviksi asioiksi.

Suomessa käytetään valtavat määrät rahaa betonipintojen puhdistamiseen. Asia pitäisi sen sijaan ajatella siten, että sammalia, leviä ja jäkäliä nimenomaan houkuteltaisiinkin betonipintoihin. Silloin säästettäisiin paitsi rahaa, tuotettaisiin luonnon monimuotoisuudelle uudenlaisia kasvualustoja. Betonirakenteista on jo tunnetusti löydetty uhanalaistakin lajistoa. Luonnon kannalta betonissa on kiinnostavaa sen kalkkivaikutus. Kalkkivaikutteisten elinympäristöjen lajisto on harvinaista. Tarkempia tutkimuksia ja tuotekehittelyä tarvitaan esimerkiksi siitä, millaiseksi betonin koostumus ja pinnat tulisi suunnitella, jotta ne kelpaisivat kasvualustoiksi mahdollisimman hyvin. Entä mitkä lajit sopisivat rakennusten pintoihin parhaiten myös visuaalisesta näkökulmasta.

Olemassa olevia betonirakenteita tutkimalla voisi päästä jäljille siitä, millaiset ratkaisut voisivat toimia suuntaa-antavasti. Sen lisäksi tarvitaan erilaisia systemaattisia tutkimus- ja koejärjestelyitä, joissa eri jäkälä- ja sammallajeja kasvatettaisiin aktiivisesti erilaisilla betonipinnoilla. Joitain kokeiluita on jo käynnissä Suomessa.

Esimerkiksi Vuosaaren täyttömäelle on rakennettu kalkkimaannosta jäljittelevä elinympäristö, jonka kalkkivaikutus on tuotettu kierrätetyn betonimurskeen avulla. Kalkkivaikutukseen perustuvat elinympäristöt ja niiden lajisto ovat Suomessa yleensä harvinaista tai uhanalaista. Erilaisien kierrätysbetonista muodostettujen habitaattien kokeilunarvoisten mahdollisuudet ovat laajat. Ne voisivat olla esimerkiksi erilaisia ruderaattimaisia ketoja tai reheviä ja näyttäviä viherrakenteita. Kalkkimaannoksella viihtyvät monet kiinnostavat lajit, kuten esimerkiksi orkideat eli kämmekät. Niistä luulisi löytyvän myös markkinapotentiaalia.

Tunnettu betonirakenne, jossa sammalet ja jäkälät viihtyvät ovat kattotiilet. Sen sijaan että niidenkin puhdistamiseen käytetään paljon rahaa ja vaivaa, pitäisi sen sijaan kehittää tiilikatto, johon kasvustoja pyrittäisiin päinvastoin houkuttelemaan. Orastavan viherkattobuumin aikaan Suomessa toteutetaan nyt viherkattoja pitkälle samalla tavalla kuin Keski-Euroopassa. Esimerkiksi maksaruohot ovat viherkattojen yleinen lajiryhmä. Kotimaisissa kaltevissa ja helppohoitoisissa sammal- ja jäkäläkatoissa olisi sen sijaan edellytyksiä erikoistua kansainvälisesti.

Japanissa on kehitetty ja tuotteistettu sammalpaneelit, joita käytetään monenlaisissa rakenteissa. Missä viipyvät pohjoisen ulottuvuuden omat jäkäläpaneelit, joiden alusta voisi hyvinkin olla betonista?

Ja koska kaikki kehityksen uusia mahdollisuuksia kartoittavat kirjoitukset nykyään päätyvät pelastamaan koko kansantalouden, totean minäkin, että Suomella olisi hyvin mahdollisuuksia ryhtyä uudenlaisen betonipohjaisen luontorakentamisen airueeksi. Voisikohan Finlandia-talosta perustaa jäkäläseinien käytön kansainvälisesti tunnetun mallikohteen?

Ruduksen kierrätysbetonimurskakorit

Luontorikkaat puistot ja puutarhat -hanke käynnistyy 2016

Luonnon monimuotoisuuden lisäämiseen puistoissa ja puutarhoissa tähtäävä koulutushankkeemme käynnistyy ensi vuonna. Hanke sai apurahan Maj ja Tor Nesslingin säätiöltä ja aloitimme suunnittelun kokoustamalla porukalla jo tämän vuoden puolella. Hankkeessa koulutamme viheralan ammattilaisia aiheesta biodiversiteetin lisääminen, esimerkiksi miten puutarhoissa voi suosia pölyttäjäystävällisiä kasveja ja miten luodaan sammakkoystävällisiä pienvesiympäristöjä puistoihin. Hankkeessa tehdään myös kuluttajille suunnattua tiedotusta. Somen ja nettisivujen kautta jaettavan sähköisen tiedotuksen lisäksi hankkeen osana julkaistaan korkeatasoinen ja informatiivinen juliste.

Ajatuksena on monimuotoistaa puistojen ja puutarhojen luontoa verrattain helpoilla ja edullisillakin keinoilla. Lieneekö mikään niin kallista viherympäristöä kuin jatkuvaa hoitoa ja leikkausta vaativa lyhyeksi nyrhitty nurmikko? Moneen puistoon ja puutarhaan voisi mahtua paljon lisää monimuotoisuutta. Suomen oloihin sopivaa tietoa pölyttäjäystävällisistä kasveista ja sammakkolampien rakentamisesta ei ole vielä helposti saatavilla, mutta tässä hankkeessa sitä tuotetaan.

Lisäksi ajatuksena on saada monimuotoistamistieto käyttöön mahdollisimman monessa paikassa. Siksi hankkeen kohderyhmänä ovat viheralan ammattilaiset, erityisesti julkisia viheralueita suunnittelevat ja hoitavat tahot sekä puutarhamyymälät. Näillä kohderyhmillä on jo paljon tietoa luonnon monimuotoisuudesta, mutta tiedon lisäksi koulutuksissa paneudutaan erityisesti yhdessä pohtimaan, miten kukin pystyy viherympäristöjä monipuolistamaan omassa työssään ja mitä esteitä ja mahdollisuuksia siihen sisältyy.

WP_20151207_16_19_43_Pro

 

Hanketta meillä on tekemässä mainio tiimi. Tietosisällön tuottajina toimivat Tero Piirainen (hyönteiset), Jarmo Saarikivi (sammakkoeläimet) ja Eveliina Asikainen (urbaani luonto, puutarhat). Taiteilija Julia Prusi tekee meille upean kuvituksen. Koulutuksesta vastaavat Jere Nieminen ja minä. Toimin myös projektipäällikkönä.

Hankkeesta tullaan päivittämään tietoa tänne blogiin, uusille hankkeen nettisivuille sekä sosiaaliseen mediaan. Olkaa kuulolla!

Kokeilukulttuuri tulee luonnonsuojeluun

Luonnonsuojeluun on nousemassa perinteisen hallinnollisen rutiinisuojelun rinnalle uudenlaiseen kokeilukulttuuriin perustuva toiminnan tapa, jossa luontoarvoja kehitetään aktiivisesti.

Tarkastelen toukokuussa julkaistussa Pirkanmaan luonnon monimuotoisuus- eli LUMO-ohjelmassa kuutta tapausta, joissa toteutettiin uudenlaista luonnonsuojelua. Ohjelman tavoitteena on laajentaa näkemystä luonnonsuojelun mahdollisuuksista luontoarvojen aktiivisen tuottamisen lähtökohdista.

Kun luontoarvoja kehitetään aktiivisesti, ei ole välttämätöntä, että kohteena olevalla alueella on valmiiksi olemassa luontoarvoja. Näkökulma lisää luonnonsuojelun liikkumavaraa alueilla, joiden luontoarvot ovat heikentyneet. Niitä on esimerkiksi täyttömaa-alueilla, louhoksilla, sorakuopilla, pelloilla, talousmetsissä ja asuinalueilla. Niiden luontoarvoja voidaan kehittää esimerkiksi oikein valittujen maa-aineksien sekä kasvien siementen kylvämisen ja taimien istuttamisen avulla. Esimerkiksi runsasravinteiset pellot sopivat harvinaistuvan lehtoluonnon palauttamiseen jalojen lehtipuiden taimia istuttamalla. Samalla voidaan lisätä alueiden virkistysarvoja asukkaille.

Vuosaaren maantäyttöalueella kokeillaan kalkkivaikutteisen ekosysteemin luomista kierrätysbetonin avulla.

Näkemys luontoarvojen aktiivisesta tuottamisesta on uusi, eikä siihen ole juurikaan tarjolla rutinoituneita toimintamalleja. LUMO-ohjelman tapauksien toimijoita yhdisti rohkeus uudenlaiseen tekemiseen. Omaa näkemystä haluttiin kokeilla, vaikka ei oltu aivan varmoja sen toteutumisen edellytyksistä. Jo alustava ymmärrys luonnon kasvuprosesseista riittää kokeilunarvoisen näkemyksen muodostamiseen.

Kun kehitetään luontoarvoiltaan heikentyneitä alueita, ei kokeiluissa voi oikeastaan hävitä. Epäonnistuessaan kokeilut eivät ehkä onnistu tuottamaan tavoitteidensa mukaista luontoa, mutta koska heikentyneillä alueilla ei entuudestaan juurikaan ole luontoarvoja, ei niitä voi hävitä kokeiluissa.

Tarkastelemissani tapauksissa oli vahva tekemisen meininki. Vaikka toiminta oli sen tyyppistä, että siihen olisi saattanut hyvinkin olla mahdollista hakea ulkopuolista rahoitusta, toteuttivat toimijat hankkeita mieluusti omalla kustannuksellaan. Esimerkiksi maa-ainesten ottopaikkoja maisemoitaessa yritykset kokivat ulkopuolisen rahoituksen hakemisen ja siihen liittyvän byrokratian toimintaa viivyttäväksi seikaksi, joka olisi voinut latistaa innostusta uudenlaiseen tekemiseen.

Rudus Oy kokeilee Maaningalla Noron sorakuopan maisemoinnissa uudenlaista terassoinnin tapaa perinteisen luiskauksen sijaan.

 

Tarkastelemissani tapauksissa korostui oppimisen merkitys. Ennakkokäsityksistä huolimatta eivät toimijat olleet aivan varmoja miten luonto kehittyy tuotetuissa olosuhteissa. Siten jatkuvalla seurannalla oli merkittävä rooli kokeiltaessa luonnon monimuotoisuuden rikastamista. Jos jokin toimenpide ei tuottanut toivottua tulosta, sitä korjattiin. Samoin jos luonto kehittyi merkityksellisellä tavalla yllätyksellisesti, vahvistettiin siihen johtaneita tapahtumakulkuja, vaikka niitä ei olisi aluksi suunniteltu tarkoituksella.

Aktiivisesta luontoarvojen rikastamisen näkökulmasta luonnonsuojelu on hurjaa vauhtia kehittyvä yhteiskunnallisen toiminnan ala. Innostuneella kokeilukulttuurilla on nykypäivän luonnonsuojelussa merkittävä rooli, jotta tulevaisuudessa kyetään muodostamaan vakiintuneita tapoja ja rutinoituneita toimintamalleja. Ilman niitä uudet käytännöt eivät voi levitä laajemmalle, mikä on luonnon monimuotoisuuden kannalta välttämätön tavoite.

”Luonnonsuojelun uudet mahdollisuudet Pirkanmaalla”-raportti on ladattavissa ja luettavissa Doria-julkaisuarkistossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-314-237-4

Luonnonsuojelua kaivurilla

Olemme tänä keväänä suunnitelleet kaivosyhtiö Keliber Oy:n ja maanomistajan kanssa uusia viitasammakkolammikoita Kaustisilla. (ks. edellinen blogipostaus täällä). Viitasammakot ovat luontodirektiivillä tiukasti suojeltuja, mutta Suomessa suhteellisen yleisiä sammakkoeläimiä, jotka viihtyvät suolammissa mutta myös ihmisen kaivamissa lammikoissa.

Koska viitasammakoiden suojelu tällä tavalla on vielä uutta Suomessa, tarvitaan projektissa Tutkimusosuuskunnan lainsäädäntöön ja hallintoprosesseihin liittyvää asiantuntemusta. Se ei toki yksinään riitä, sillä uusien sammakkolammikoiden suunnittelussa ja kaivuussa tarvitaan ekologin, maaston tuntevan maanomistajan ja kaivurikuljettajan sekä työn tilaajan tapauskohtaista suunnittelua ja neuvottelua maastossa. Lammikon kokoon ja muotoon vaikuttavat viitasammakon elinympäristövaatimusten lisäksi myös maalaji, kasvillisuus, maastonmuodot ja muut, parhaiten paikan päällä selviävät seikat.

Lammikon suunnittelu

Lammikkoa suunnittelemassa maanomistaja ja kaivurinkuljettaja, kaivosyhtiön ympäristöpäällikkö Kari Wiikinkoski sekä Tutkimusosuuskunnasta Nina V. Nygren ja Jarmo Saarikivi

Kävimme maastokäynnillä sekä suunnittelemassa lammikoita maastossa maaliskuussa että tarkistamassa lammikot niiden valmistumisen jälkeen huhtikuun lopulla. Viitasammakot yleensä kutevat huhti-toukokuun vaihteessa, mutta ajankohtaa ei ole helppoa ennustaa etukäteen. Huhtikuun maastokäyntimme aikana kutemassa olivatkin vasta tavalliset sammakot, jotka kutevat yleensä muutaman päivän aiemmin kuin viitasammakot.

Sammakot kutemassa

Tavallisia sammakoita kutemassa metsätien ojassa

Uusista sammakkolammista yhdellä lammikolla oli havaittavissa jo sammakoiden liikettä. Kyseistä lammikkoa olikin laajennettu paikalla olleesta syvästä ojasta joten sammakot olivat jo löytäneet paikalle. Muilla lammikoilla pitänee odottaa ainakin ensi kevääseen jotta sinne saadaan sammakonkutua. Kaksi lammikoista oli vielä kaivamisen jäljiltä sameita, mutta kiintoaineksen voi odottaa laskevan seuraavien kuukausien kuluessa. Nyt lammikot ovat varsin karun näköisiä, mutta ajan mittaan lampien reunoille leviää kasvillisuutta, ja sammakkoeläinten lisäksi lammikoihin on odotettavissa mm. monenlaista hyönteiselämää. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata millaisia lammikoista kehittyy.

Ensimmäinen lammikko kevät 2015

Ensimmäinen lammikko

Toinen sammakkolampi kevät 2015

Toinen, kirkasvetinen lammikko kivennäismaalla

Kolmas sammakkolampi kevät 2015

Kolmas lammikko.

Yritykset ja luonnon monimuotoisuus?

Voisivatko yritykset parantaa luonnon monimuotoisuuden tilaa? Tälle keväälle osui kolme seminaaria joissa keskusteltiin myös luonnonsuojelun uusista keinoista ja niiden edistämisestä Suomessa. Kävin kuuntelemassa kaikissa kolmessa, miltä tilanne vaikuttaa tällä hetkellä.

Viime viikolla järjestettiin komeasti Säätytalolla (kuvassa) seminaari ekosysteemipalveluiden talousvaikutuksista. Ekosysteemipalveluilla tarkoitetaan luonnon meille tuottamia palveluita, kuten virkistystä, pölytyspalveluita, mullantuotantoa, jätteiden hajottamista jne. joita kaikkien (ihmis)toimijoiden on syytä pitää yllä ja parantaa. Ekosysteemipalveluiden käsite ei välttämättä ole paras mahdollinen (ks. esim. tämä synteesiartikkeli käsitettä koskevasta kritiikistä), toisaalta se saattaa kuulua sellaiseen käsiteperheeseen joka resonoi joissakin piireissä paremmin kuin ”luonnonsuojelu” tai ”luonnon monimuotoisuus”.

Kyseisen seminaarin perusteella vaikuttaa siltä, että tällä hetkellä yritykset ovat kenties jopa julkista hallintoa edellä, mitä tulee uudenlaisten luonnonsuojelun keinojen kokeilemiseen. Seminaarin keskustelupaneeliin osallistui mm. FIBS ry.:n edustaja – yritysten yhteiskuntavastuuseen keskittyvä yhdistys on käynnistänyt yritysten monimuotoisuusverkoston ja työ jatkuu edelleen. Rudus Oy on aloittanut aivan uudenlaisen luonnon monimuotoisuusohjelman. Uudet luonnonsuojeluideat, kuten kompensaatio ja elinympäristöjen parantaminen, vaikuttavat ottavan tulta alleen erityisesti yritysten omissa, ruohonjuuritason käytännöissä ja kokeiluissa – mikä on aina parempi kuin että ekosysteemipalvelupuheella kuorrutettaisiin vain yhteiskuntavastuuraportteja.

Toinen seminaari, johon viime viikolla otin osaa, oli ELITE-seminaari jossa esiteltiin elinympäristöjen ennallistamista käsitelleen työryhmätyön tuloksia. Siellä käsiteltiin nimenomaisesti elinympäristöjen tilan parantamista eli luonnonsuojelua, jossa ihmisellä on myös aktiivinen, ei vain passiivinen osa kuten perinteisessä aluesuojelussa. Toisaalta projekti, vaikka se perustuukin eri toimijaryhmien yhteistyöhön, vaikuttaa lähteneen liikkeelle perinteisestä top-down -ajattelutavasta, jossa ylhäältä käsin, laskelmiin ja luonnontieteelliseen tietoon perustuen tehdään kattavia priorisointeja. Tämä lähestymistapa on aiheuttanut luonnonsuojelun toteutuksessa useimmiten närää (klassisena esimerkkinä Natura2000-kiistat), ja tilaisuudessa esittikin esimerkiksi saamelaisten edustaja varsin kriittisiä huomiota projektin vaikutuksista Ylä-Lapin poronhoitoon.

Näillä kahdella lähestymistavalla, eli yritysten omaehtoisella toiminnalla ja valtion johtamalla ennallistamistyöllä, olisi kuitenkin hyviä kohtaamispisteitä. Yrityksillä on selvästi halua panostaa luonnon monimuotoisuuden niiden toiminnan hyväksyttävyyden parantamiseksi, ja Suomessakin alkaa olla kattavampaa tietoa siitä millaista työtä elinympäristöjen parantamiseksi ja myös ekosysteemipalvelujen tukemiseksi olisi tehtävä.

Tätä kohtauspistettä leikkaa myös kolmas seminaari, jossa kävin toissaviikolla. Kolmen suuren kaivostutkimushankkeen Kuopasta kansalle -seminaarissa käytiin läpi viimeaikaista tutkimusta kaivosalan hyväksynnästä ja paikallisesta hallinnasta. Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen viesti kaivoskonflikteista on se vanha tuttu, eli enemmän kommunikaatiota, vuorovaikutusta ja avoimuutta. Vaikutuksia ekosysteemipalveluihin ja luonnon monimuotoisuuteen käsiteltiin yllättävän vähän, ja näissä kahdessa teemassa kaivosalalla kokonaisuutena on vielä kiinniotettavaa suhteessa moniin muihin luontoa muuttaviin toimintoihin Suomessa. Työtä on tosin jo aloitettu.

Viitasammakoita ja litiumia

Mitä tapahtuu kun kaivosyhtiölle selviää, että lupaavan malmiesiintymän päällä olevissa suolammissa on viitasammakoita? Tämä ei ole vitsi, koska kaivosyhtiö Keliber Oy:sta soitettiin meille ja aloitimme mielenkiintoisen uuden hankkeen syksyllä 2014. Itseni ja Jere Niemisen lisäksi hankkeessa on työskennellyt Suomen johtava viitasammakkoasiantuntija, ekologi ja tutkija Jarmo Saarikivi Helsingin yliopistosta. Tämä Tutkimusosuuskunnan ensimmäinen isompi hanke on nyt saatu päätökseen (yhteistyö jatkuu uutena hankkeena) ja raportti (pdf) kirjoitettua. Hankkeeseen on sisältynyt maastokäyntejä, neuvotteluja mm. viranomaisten kanssa ja suojelumahdollisuuksien selvittämistä sekä ekologiselta että hallinnollis-juridiselta kannalta.

Keliber blogiin002Keliber Oy:n ympäristöpäällikkö Kari Wiikinkoski, sekä Tutkimusosuuskunnasta Jarmo Saarikivi ja Nina V. Nygren (kuva: Jere Nieminen)

Viitasammakoita löytyy varsin runsaasti monissa osin Suomea, ja ne viihtyvät mm. suolammilla, mutta myös ihmisen muokkaamissa vesiympäristöissä kuten sopivan muotoisissa metsäautoteiden ojissa ja ojitetuilla soilla. Suomessa viitasammakot eivät ole uhanalaisia, mutta maailmanlaajuisesti sammakkoeläinten väheneminen on vakava uhka ekosysteemipalveluille ja luonnon monimuotoisuudelle, eikä vieläkään tiedetä varmasti mistä väheneminen johtuu. Luultavasti kyse on siitä, että sammakkoeläimet ovat erityisen herkkiä monenlaisille ympäristön muutoksille, joiden vaikutukset kasautuvat haitallisesti.

Keliber blogiin006Syväjärvi (kuva: Jere Nieminen)

Viitasammakot on suojeltu EU-direktiivillä yhtä tiukasti kuin esimerkiksi liito-oravat. Ympäristöön vaikuttavien hankkeiden kohdalla on huomioitava mm. suojellut lajit ja varmistettava ettei niihin kohdistu haitallisia vaikutuksia. Jos suojelua ei hoideta asianmukaisesti, hankkeet saattavat merkittävästi hidastua, ellei jopa pysähtyä (esim. Mondo Mineralsin kaivoshanke Paltamossa, ks. uutinen vuodelta 2013).

Viitasammakoiden suojelussa ei ole syytä jumittua vain perinteisiin, säilyttäviin suojelumenetelmiin, etenkään siksi kun laji selvästi hyväksyy elinympäristökseen myös ihmisen muokkaamia alueita. Tämän vuoksi hankkeessamme Keliber Oy:n kanssa suunnittelimme uusien sammakkolammikoiden kaivamista kahden vierekkäisen suolammen läheisyyteen. Näiden Kaustisilla sijaitsevien suolampien alla on merkittävä litiumesiintymä ja sen hyödyntämiseksi lammet joudutaan tyhjentämään.  Suunniteltujen litiumlouhosten ympäristövaikutusten arviointiprosessi (YVA) on meneillään. Sen päätyttyä haetaan myös Syväjärven litiumlouhokselle ympäristölupa.

20141003_145730Jarmo Saarikivi, Keliber Oy:n ympäristöpäällikkö Kari Wiikinkoski ja Jere Nieminen Syväjärvellä (kuva: Nina V. Nygren)

Ensimmäiset pilottilammikoita ollaan jo kaivamassa nyt keväällä 2015 jolloin päästään seuraamaan, miten viitasammakot hyväksyvät uudet lammikot. Samantyyppistä suojelumenetelmää olisi tapauskohtaisesti suunniteltuna mahdollista käyttää myös muissa soveltuvissa kohteissa sekä muiden sellaisten lajien kohdalla, joille on mahdollista kehittää ja parantaa elinympäristöjä hankkeen lähialueella.

Parempi luonto pankissa kuin kymmenen luontohanketta oksalla?

Voiko luontoa säästää pankkiin? Voidaanko luontoarvoilla käydä kauppaa?

Osallistuin Ympäristötiedon foorumin järjestämille aamukahveille 9.9.2014 Helsingissä otsikolla ”Kaupankäyntiä luontoarvoilla – voidaanko luontoarvopankeilla hidastaa luonnon monimuotoisuuden vähentämistä?”. Nesslingin säätiön rahoittama väitöskirjan jälkeinen tutkimusprojektini käsittelee luontoarvojen kompensointia Suomessa, minkä vuoksi kiskaisin itseni hereille aamuseitsemän pendoliinoon Tampereelta Helsinkiin.

Tilaisuuden anti oli moninainen. Luontoarvojen kompensointi on Suomessa uudenlainen luonnonsuojelun keino, ja luontoarvopankit yksi kompensoinnin muoto. Suomeksi julkaistavat selvitykset luovat myös tarpeellisia suomenkielisiä nimityksiä näille uusille keinoille. Luontoarvojen kompensointi voi olla englanniksi ecological compensation tai biodiversity offsetting. Luontoarvopankki puolestaan tulee termeistä habitat banking tai conservation banking. Näitä suojelumuotoja onkin käytössä maailmalla, mm. muualla Euroopassa, USA:ssa ja Australiassa. Lyhyesti sanottuna ajatuksena on luoda luontoarvoille markkinoita niin että luontoarvoja (esimerkiksi kosteikkoja tai suhteellisen helposti perustettavia, ennallistettavia tai hoidettavia uhanalaisten lajien elinympäristöjä, engl. credits) myydään tahoille, jotka toiminnallaan vahingoittavat näitä luontoarvoja. Luontoarvoilla olisi siis ostajia ja myyjiä.

Luontoarvopankkitoiminnasta kannattaa lukea lisää tilaisuudessa julkistetusta selvityksestä. Tutkijana minua kuitenkin kummastuttaa valtion valitsema toimintalinja. Yleensä luonnonsuojelussa ja erityisesti kompensaatiokäytännöissä tärkeänä pidetään ns. läheisyysperiaatetta. Periaate tarkoittaa sitä että luontoarvoja pyritään suojelemaan mahdollisimman lähellä paikkaa, jossa haitta on tapahtunut, mm. siksi että suojeltavat lajit pystyisivät helpommin siirtymään (ja ne olisi helpompi aktiivisesti siirtää) lähellä olevaan uuteen tai esimerkiksi ennallistettuun elinympäristöön. Suomessa kompensaatiotoiminta on aivan alkutekijöissään, ja siihen nähden onkin kummallista, että valtio ei ole lähtenyt ohjeistamaan hankekohtaista kompensaatiota (jossa tutkitaan nimenomaan haittojen korvaamista lähellä haittaa aiheuttavaa hanketta), vaan selvitystyössä on lähdetty liikkeelle monimutkaisen ja raskaan luontoarvopankin kautta.

Rudus Oy:n toimitusjohtaja Lauri Kivekäs

Rudus Oy:n toimitusjohtaja Lauri Kivekäs

Tilaisuudessa pitikin kommenttipuheenvuoron Rudus Oy:n toimitusjohtaja Lauri Kivekäs. Betoni- ja kivirakentamiseen erikoistuneen yrityksen edustaja piti hankekohtaista luontoarvojen korvaamista ensisijaisena, koska luontoarvopankki haiskahtaa viherpesulta – maksamalla pankille luontoarvojen korvaaminen siirtyy jonkun toisen vastuulle, sen sijaan että korvaamista mietittäisiin hankkeen sisäisenä toimintana. Ruduksella on muutenkin mielenkiintoisia ajatuksia yrityksen roolista luonnonsuojelussa. Kivekäs toivoi, että Suomessa käynnistettäisiin pikaisesti useampia erilaisia kompensaation pilottihankkeita jotta saataisiin käytännön kokemuksia ja ohjeita eri lajeille ja luontotyypeille. Tälle olisi minunkin nähdäkseni tarvetta. Luontoarvojen kompensointi, luominen ja ennallistaminen on aina tapauskohtaista ja puuttellisen tiedon vuoksi tällä hetkellä väistämättä kokeilevaa toimintaa. Voisiko käynnistää kymmenen pilottihanketta raskaan pankkitoiminnan kehittelyn sijaan?