Sammakonkutua

Luonto, epävarmuus ja epäselvyys

Suoseutu Kaustisen ja Kokkolan rajamailla alkaa käydä tutuksi – sammakkolampiprojektimme Keliber Oy:n kanssa jatkuu. Uusia sammakkolammikoita on suunniteltu ja kaivettu, jotta tiukasti suojellut viitasammakot (ja muut vedestä riippuvaiset eliöt) löytäisivät edelleen lisääntymis- ja talvehtimispaikkoja vaikka litiumia alettaisiinkin kaivaa alueella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lammikko 1, toukokuu 2016. Kuva: Nina V. Nygren

Tällaisiin kokeiluihin kuuluu luonnollisesti seuranta: toimivatko lammikot, löytävätkö sammatko niihin? Tämä kevät on toinen kevät kun teemme lammikoilla seurantaa ja tilanne näyttää lupaavalta.

Lammikko 2 kutua Kevät 2016

Lammikko 2, sammakonkutua. Kuva: Nina V. Nygren

Kaikissa kolmessa vanhemmassa, toissatalvena kaivetussa lammikossa oli jo (tavallisen) sammakon kutua ja neljäs, vasta tänä keväänä kaivettu näytti myös lupaavalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lammikko 4, talvella 2016 kaivettu uusi lammikko. Lammikkoa tarkastamassa Jarmo Saarikivi ja Keliber Oy:n Kari Wiikinkoski. Kuva: Nina V. Nygren

Samalla käynti osoitti taas kerran, kuinka haastavaa luontokartoitus onkaan, kuinka luontotieto ja sen hankkiminen on kehollista, luonnon kanssa synkronoituvaa ja väistämättä erilaisten epävarmuuksien kanssa toimimista. Kevät on aina oikukas – viime vuonna saavuimme paikalle kun metsäteiden ojat olivat täynnä kutevia sammakoita, mutta viitasammakon kutu ei ollut vielä alkanut.  Tänä vuonna kevät oli ensin kylmä ja lämpeni sitten hyvin nopeasti. Huomasimme saapuneemme ilmeisesti liian myöhään – rupikonnien kutu oli jo vauhdissa, sammakoiden kutu melko lailla ohi eikä viitasammakoita vieläkään kuultu.

rupikonnien ampleksus

Rupikonnien ampleksus eli paritteluasento jossa koiras ottaa tiukan otteen alla olevasta naaraasta. Kuva: Nina V. Nygren

Asiantuntija voi tunnistaa viitasammakot myös kutupalleroiden perusteella, ja niitä löytyikin kahdesta ojasta. Vuodet eivät ole veljeksiä toisellakaan tavalla – viime vuosi näyttäisi olleen erityisen hyvä sammakkovuosi ja tämä vuosi huonompi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kutupalleroiden tarkastus. Kuva: Nina V. Nygren

Yhtä kaikki, koko päivän kestäneen suolammikoilla rämpimisen, syvien ojien ylittämisen (onkohan kaikkien niiden ojien kaivaminen ollut ihan perusteltua…?) ja korvat höröllään kuuntelemisen tulos oli: ei viitasammakoiden pulputusta. Silti ei ole epäilystäkään siitä, etteikö alkuperäinen alueella tehty viitasammakkoselvitys olisi tehty hyvin ja etteikö alueen suolammilla todella elelisi viitasammakoita – elinympäristö on niille ominaista.

Korvat tarkkana

Korvat tarkkana. Kuva: Nina V. Nygren

Hankkeiden ja maankäytön suunnittelun eteneminen on enenevässä määrin kiinni erilaisten luontokappaleiden suojelun onnistuneesta suunnittelusta. Edellä kuvatunlaiset epävarmuudet kuuluvat väistämättä kaikenlaisiin luontoselvityksiin ja tämän epävarmuuden kanssa on opittava toimimaan.

Luontodirektiivin lajisuojelun ohjeita ollaan parhaillaan päivittämässä, ja liito-orava saikin jo oman ”neuvontamateriaalinsa”. Nyt näyttää siltä, että uusista ohjeista tehdään varsinaisten toimintaohjeiden osalta yleisluontoisia, jolloin niiden tapauskohtainen soveltaminen jää paikalliselle, alueelliselle ja hanketasolle. Tämä voi olla hyväkin asia – liian tarkat ja suppeat ohjeet johtivat huonoihin tuloksiin liito-oravan kohdalla. Toisaalta tämä vaatii jokaiseen hanketapaukseen liittyviltä toimijoilta luontoasiantuntemuksen kehittämistä sekä rohkeutta ja viisautta soveltaa sitä. Selvien ohjeiden puuttuminen ja viranomaisten päättämättömyys voi johtaa myös tilaan, joka tunnetaan tulkitsevan politiikka-analyysin kentällä tutkija Maarten Hajerin lanseeraaman käsitteen avulla: ”institutionaalinen epäselvyys”, ”institutional ambiguity”. Se vallitsee, kun ei oikein tiedetä kenen (viranomaisen) tulisi tehdä päätös, ja minkämuotoinen ja -sisältöinen päätöksen tulisi olla.

Toivottavasti vastuun siirtyminen enemmän paikalliselle ja alueelliselle tasolle tarkoittaisi sitä, että hankkeissa ja maankäytön suunnittelussa pyritään ymmärtämään entistä paremmin myös luontoa, jonka suojelua tarvitsee yhdessä suunnitella. Tässä työssä ovat suurena apuna maastotöitä tekevät luontoasiantuntijat. Toivottavasti heilläkin riittää kärsivällisyyttä opetella yhdessä muun luonnon ja muiden ihmistoimijoiden kanssa miten luomme yhteistä maailmaa jossa olisi tilaa kaikille meille erilaisille luontokappaleille.

Kangasperhonen

Kangasperhonen

Luontoarvojen kompensointi?

Ekologinen kompensaatio, tai luontoarvojen kompensointi vaikuttaa varteenotettavalta ajatukselta erilaisiin suunnittelun umpikujatilanteisiin, ja kuitenkin siihen suhtaudutaan usein varsin vihamielisestikin. Tämä ajatus jäi häiritsemään väitöskirjatutkimukseni myötä, ja sainkin kahden vuoden post doc-tutkimusrahoituksen (2014-2015) Maj ja Tor Nesslingin säätiöltä tutkiakseni aihetta. Ekologinen kompensaatio on näiden kahden vuoden aikana jatkuvasti enemmän pinnalla, mutta se on vielä outo ja uusi asia Suomessa.

Outous ja uutuus aiheuttaa tietysti omalta osaltaan aina epäilyksiä, mutta kompensaatiokäsitteen allekin mahtuu monenlaista. Luontoarvojen kompensointi tarkoittaa suunnitelmallista prosessia, jossa korvataan tarkasteltavana olevan hankkeen aiheuttamia paikallisia luontoarvojen ja luonnon monimuotoisuuden heikentymistä tai häviämistä. Maailmalla tällaisia käytäntöjä on jo käytössä, mutta niiden sisällä on paljon vaihtelua, ja vuosien varrella käsitteestä on käytetty erilaisia englanninkielisiä nimityksiä (ecological compensation, biodiversity offsetting, environmental compensation). Suomenkielinenkään nimitys ei ole vielä vakiintunut: ekologinen kompensaatio, luontokompensaatio vai luontoarvojen kompensointi, vai kenties korvaaminen?

Tästä häilyväisyydestä johtuen tein aiheesta kirjallisuusanalyysin Yhdyskuntasuunnittelu-lehteen. Analyysiä tehdessä minulle selvisikin, että ekologisia tutkimuksia joissa kompensaation todetaan selkeästi toimineen, ei juurikaan ole. Toisaalta huomasin, että näissä tutkimuksissa luonto on tiivistetty numeroiksi ja laskutoimituksiksi. Tällaista luonnon numeraalistamista pidetään usein periaatteellisista syistä ongelmallisena, mutta siihen liittyy myös paljon epävarmuuksia. Suurin ongelma mielestäni kuitenkin on, että luonnon ja ihmisen suhde pelkistyy tällaisessa ajattelussa nollasummapeliksi: ihminen tuhoaa, ekologi laskee paljonko tuhoa tulee, paljonko pitäisi kompensoida ja miten se on onnistunut.

Ihmisen ja luonnon suhde on kuitenkin paljon monimutkaisempi. Eri ihmistoimijat arvottavat eri lajeja eri tilanteissa eri tavoin. Ihmisen muuttamiin elinympäristöihin voi syntyä ajan kanssa uusia elinympäristöjä joita ei kuitenkaan yleensä oteta huomioon kompensaatiolaskelmissa. Arvostamme esimerkiksi maaseutuelinympäristöjä, vaikka ne ovat ihmisen luomia.

Kaikesta huolimatta uskon, että kompensaatio voi sopia joihinkin tilanteisiin ja joillekin lajeille ja elinympäristöille – mutta sen ratkaiseminen on tapauskohtainen kysymys. Tapauksesta kiinnostuneilla toimijoilla täytyy olla mahdollisuuksia yhdessä määritellä mikä on tärkeää ja mikä ei. Yleisluonteiset kompensaatiojärjestelmät tulevat aiheuttamaan paikallisia konflikteja, jollei paikalliseen yhteistyöhön varauduta.

Kokeilukulttuuri tulee luonnonsuojeluun

Luonnonsuojeluun on nousemassa perinteisen hallinnollisen rutiinisuojelun rinnalle uudenlaiseen kokeilukulttuuriin perustuva toiminnan tapa, jossa luontoarvoja kehitetään aktiivisesti.

Tarkastelen toukokuussa julkaistussa Pirkanmaan luonnon monimuotoisuus- eli LUMO-ohjelmassa kuutta tapausta, joissa toteutettiin uudenlaista luonnonsuojelua. Ohjelman tavoitteena on laajentaa näkemystä luonnonsuojelun mahdollisuuksista luontoarvojen aktiivisen tuottamisen lähtökohdista.

Kun luontoarvoja kehitetään aktiivisesti, ei ole välttämätöntä, että kohteena olevalla alueella on valmiiksi olemassa luontoarvoja. Näkökulma lisää luonnonsuojelun liikkumavaraa alueilla, joiden luontoarvot ovat heikentyneet. Niitä on esimerkiksi täyttömaa-alueilla, louhoksilla, sorakuopilla, pelloilla, talousmetsissä ja asuinalueilla. Niiden luontoarvoja voidaan kehittää esimerkiksi oikein valittujen maa-aineksien sekä kasvien siementen kylvämisen ja taimien istuttamisen avulla. Esimerkiksi runsasravinteiset pellot sopivat harvinaistuvan lehtoluonnon palauttamiseen jalojen lehtipuiden taimia istuttamalla. Samalla voidaan lisätä alueiden virkistysarvoja asukkaille.

Vuosaaren maantäyttöalueella kokeillaan kalkkivaikutteisen ekosysteemin luomista kierrätysbetonin avulla.

Näkemys luontoarvojen aktiivisesta tuottamisesta on uusi, eikä siihen ole juurikaan tarjolla rutinoituneita toimintamalleja. LUMO-ohjelman tapauksien toimijoita yhdisti rohkeus uudenlaiseen tekemiseen. Omaa näkemystä haluttiin kokeilla, vaikka ei oltu aivan varmoja sen toteutumisen edellytyksistä. Jo alustava ymmärrys luonnon kasvuprosesseista riittää kokeilunarvoisen näkemyksen muodostamiseen.

Kun kehitetään luontoarvoiltaan heikentyneitä alueita, ei kokeiluissa voi oikeastaan hävitä. Epäonnistuessaan kokeilut eivät ehkä onnistu tuottamaan tavoitteidensa mukaista luontoa, mutta koska heikentyneillä alueilla ei entuudestaan juurikaan ole luontoarvoja, ei niitä voi hävitä kokeiluissa.

Tarkastelemissani tapauksissa oli vahva tekemisen meininki. Vaikka toiminta oli sen tyyppistä, että siihen olisi saattanut hyvinkin olla mahdollista hakea ulkopuolista rahoitusta, toteuttivat toimijat hankkeita mieluusti omalla kustannuksellaan. Esimerkiksi maa-ainesten ottopaikkoja maisemoitaessa yritykset kokivat ulkopuolisen rahoituksen hakemisen ja siihen liittyvän byrokratian toimintaa viivyttäväksi seikaksi, joka olisi voinut latistaa innostusta uudenlaiseen tekemiseen.

Rudus Oy kokeilee Maaningalla Noron sorakuopan maisemoinnissa uudenlaista terassoinnin tapaa perinteisen luiskauksen sijaan.

 

Tarkastelemissani tapauksissa korostui oppimisen merkitys. Ennakkokäsityksistä huolimatta eivät toimijat olleet aivan varmoja miten luonto kehittyy tuotetuissa olosuhteissa. Siten jatkuvalla seurannalla oli merkittävä rooli kokeiltaessa luonnon monimuotoisuuden rikastamista. Jos jokin toimenpide ei tuottanut toivottua tulosta, sitä korjattiin. Samoin jos luonto kehittyi merkityksellisellä tavalla yllätyksellisesti, vahvistettiin siihen johtaneita tapahtumakulkuja, vaikka niitä ei olisi aluksi suunniteltu tarkoituksella.

Aktiivisesta luontoarvojen rikastamisen näkökulmasta luonnonsuojelu on hurjaa vauhtia kehittyvä yhteiskunnallisen toiminnan ala. Innostuneella kokeilukulttuurilla on nykypäivän luonnonsuojelussa merkittävä rooli, jotta tulevaisuudessa kyetään muodostamaan vakiintuneita tapoja ja rutinoituneita toimintamalleja. Ilman niitä uudet käytännöt eivät voi levitä laajemmalle, mikä on luonnon monimuotoisuuden kannalta välttämätön tavoite.

”Luonnonsuojelun uudet mahdollisuudet Pirkanmaalla”-raportti on ladattavissa ja luettavissa Doria-julkaisuarkistossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-314-237-4

Luonnonsuojelua kaivurilla

Olemme tänä keväänä suunnitelleet kaivosyhtiö Keliber Oy:n ja maanomistajan kanssa uusia viitasammakkolammikoita Kaustisilla. (ks. edellinen blogipostaus täällä). Viitasammakot ovat luontodirektiivillä tiukasti suojeltuja, mutta Suomessa suhteellisen yleisiä sammakkoeläimiä, jotka viihtyvät suolammissa mutta myös ihmisen kaivamissa lammikoissa.

Koska viitasammakoiden suojelu tällä tavalla on vielä uutta Suomessa, tarvitaan projektissa Tutkimusosuuskunnan lainsäädäntöön ja hallintoprosesseihin liittyvää asiantuntemusta. Se ei toki yksinään riitä, sillä uusien sammakkolammikoiden suunnittelussa ja kaivuussa tarvitaan ekologin, maaston tuntevan maanomistajan ja kaivurikuljettajan sekä työn tilaajan tapauskohtaista suunnittelua ja neuvottelua maastossa. Lammikon kokoon ja muotoon vaikuttavat viitasammakon elinympäristövaatimusten lisäksi myös maalaji, kasvillisuus, maastonmuodot ja muut, parhaiten paikan päällä selviävät seikat.

Lammikon suunnittelu

Lammikkoa suunnittelemassa maanomistaja ja kaivurinkuljettaja, kaivosyhtiön ympäristöpäällikkö Kari Wiikinkoski sekä Tutkimusosuuskunnasta Nina V. Nygren ja Jarmo Saarikivi

Kävimme maastokäynnillä sekä suunnittelemassa lammikoita maastossa maaliskuussa että tarkistamassa lammikot niiden valmistumisen jälkeen huhtikuun lopulla. Viitasammakot yleensä kutevat huhti-toukokuun vaihteessa, mutta ajankohtaa ei ole helppoa ennustaa etukäteen. Huhtikuun maastokäyntimme aikana kutemassa olivatkin vasta tavalliset sammakot, jotka kutevat yleensä muutaman päivän aiemmin kuin viitasammakot.

Sammakot kutemassa

Tavallisia sammakoita kutemassa metsätien ojassa

Uusista sammakkolammista yhdellä lammikolla oli havaittavissa jo sammakoiden liikettä. Kyseistä lammikkoa olikin laajennettu paikalla olleesta syvästä ojasta joten sammakot olivat jo löytäneet paikalle. Muilla lammikoilla pitänee odottaa ainakin ensi kevääseen jotta sinne saadaan sammakonkutua. Kaksi lammikoista oli vielä kaivamisen jäljiltä sameita, mutta kiintoaineksen voi odottaa laskevan seuraavien kuukausien kuluessa. Nyt lammikot ovat varsin karun näköisiä, mutta ajan mittaan lampien reunoille leviää kasvillisuutta, ja sammakkoeläinten lisäksi lammikoihin on odotettavissa mm. monenlaista hyönteiselämää. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata millaisia lammikoista kehittyy.

Ensimmäinen lammikko kevät 2015

Ensimmäinen lammikko

Toinen sammakkolampi kevät 2015

Toinen, kirkasvetinen lammikko kivennäismaalla

Kolmas sammakkolampi kevät 2015

Kolmas lammikko.

Yritykset ja luonnon monimuotoisuus?

Voisivatko yritykset parantaa luonnon monimuotoisuuden tilaa? Tälle keväälle osui kolme seminaaria joissa keskusteltiin myös luonnonsuojelun uusista keinoista ja niiden edistämisestä Suomessa. Kävin kuuntelemassa kaikissa kolmessa, miltä tilanne vaikuttaa tällä hetkellä.

Viime viikolla järjestettiin komeasti Säätytalolla (kuvassa) seminaari ekosysteemipalveluiden talousvaikutuksista. Ekosysteemipalveluilla tarkoitetaan luonnon meille tuottamia palveluita, kuten virkistystä, pölytyspalveluita, mullantuotantoa, jätteiden hajottamista jne. joita kaikkien (ihmis)toimijoiden on syytä pitää yllä ja parantaa. Ekosysteemipalveluiden käsite ei välttämättä ole paras mahdollinen (ks. esim. tämä synteesiartikkeli käsitettä koskevasta kritiikistä), toisaalta se saattaa kuulua sellaiseen käsiteperheeseen joka resonoi joissakin piireissä paremmin kuin ”luonnonsuojelu” tai ”luonnon monimuotoisuus”.

Kyseisen seminaarin perusteella vaikuttaa siltä, että tällä hetkellä yritykset ovat kenties jopa julkista hallintoa edellä, mitä tulee uudenlaisten luonnonsuojelun keinojen kokeilemiseen. Seminaarin keskustelupaneeliin osallistui mm. FIBS ry.:n edustaja – yritysten yhteiskuntavastuuseen keskittyvä yhdistys on käynnistänyt yritysten monimuotoisuusverkoston ja työ jatkuu edelleen. Rudus Oy on aloittanut aivan uudenlaisen luonnon monimuotoisuusohjelman. Uudet luonnonsuojeluideat, kuten kompensaatio ja elinympäristöjen parantaminen, vaikuttavat ottavan tulta alleen erityisesti yritysten omissa, ruohonjuuritason käytännöissä ja kokeiluissa – mikä on aina parempi kuin että ekosysteemipalvelupuheella kuorrutettaisiin vain yhteiskuntavastuuraportteja.

Toinen seminaari, johon viime viikolla otin osaa, oli ELITE-seminaari jossa esiteltiin elinympäristöjen ennallistamista käsitelleen työryhmätyön tuloksia. Siellä käsiteltiin nimenomaisesti elinympäristöjen tilan parantamista eli luonnonsuojelua, jossa ihmisellä on myös aktiivinen, ei vain passiivinen osa kuten perinteisessä aluesuojelussa. Toisaalta projekti, vaikka se perustuukin eri toimijaryhmien yhteistyöhön, vaikuttaa lähteneen liikkeelle perinteisestä top-down -ajattelutavasta, jossa ylhäältä käsin, laskelmiin ja luonnontieteelliseen tietoon perustuen tehdään kattavia priorisointeja. Tämä lähestymistapa on aiheuttanut luonnonsuojelun toteutuksessa useimmiten närää (klassisena esimerkkinä Natura2000-kiistat), ja tilaisuudessa esittikin esimerkiksi saamelaisten edustaja varsin kriittisiä huomiota projektin vaikutuksista Ylä-Lapin poronhoitoon.

Näillä kahdella lähestymistavalla, eli yritysten omaehtoisella toiminnalla ja valtion johtamalla ennallistamistyöllä, olisi kuitenkin hyviä kohtaamispisteitä. Yrityksillä on selvästi halua panostaa luonnon monimuotoisuuden niiden toiminnan hyväksyttävyyden parantamiseksi, ja Suomessakin alkaa olla kattavampaa tietoa siitä millaista työtä elinympäristöjen parantamiseksi ja myös ekosysteemipalvelujen tukemiseksi olisi tehtävä.

Tätä kohtauspistettä leikkaa myös kolmas seminaari, jossa kävin toissaviikolla. Kolmen suuren kaivostutkimushankkeen Kuopasta kansalle -seminaarissa käytiin läpi viimeaikaista tutkimusta kaivosalan hyväksynnästä ja paikallisesta hallinnasta. Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen viesti kaivoskonflikteista on se vanha tuttu, eli enemmän kommunikaatiota, vuorovaikutusta ja avoimuutta. Vaikutuksia ekosysteemipalveluihin ja luonnon monimuotoisuuteen käsiteltiin yllättävän vähän, ja näissä kahdessa teemassa kaivosalalla kokonaisuutena on vielä kiinniotettavaa suhteessa moniin muihin luontoa muuttaviin toimintoihin Suomessa. Työtä on tosin jo aloitettu.

Viitasammakoita ja litiumia

Mitä tapahtuu kun kaivosyhtiölle selviää, että lupaavan malmiesiintymän päällä olevissa suolammissa on viitasammakoita? Tämä ei ole vitsi, koska kaivosyhtiö Keliber Oy:sta soitettiin meille ja aloitimme mielenkiintoisen uuden hankkeen syksyllä 2014. Itseni ja Jere Niemisen lisäksi hankkeessa on työskennellyt Suomen johtava viitasammakkoasiantuntija, ekologi ja tutkija Jarmo Saarikivi Helsingin yliopistosta. Tämä Tutkimusosuuskunnan ensimmäinen isompi hanke on nyt saatu päätökseen (yhteistyö jatkuu uutena hankkeena) ja raportti (pdf) kirjoitettua. Hankkeeseen on sisältynyt maastokäyntejä, neuvotteluja mm. viranomaisten kanssa ja suojelumahdollisuuksien selvittämistä sekä ekologiselta että hallinnollis-juridiselta kannalta.

Keliber blogiin002Keliber Oy:n ympäristöpäällikkö Kari Wiikinkoski, sekä Tutkimusosuuskunnasta Jarmo Saarikivi ja Nina V. Nygren (kuva: Jere Nieminen)

Viitasammakoita löytyy varsin runsaasti monissa osin Suomea, ja ne viihtyvät mm. suolammilla, mutta myös ihmisen muokkaamissa vesiympäristöissä kuten sopivan muotoisissa metsäautoteiden ojissa ja ojitetuilla soilla. Suomessa viitasammakot eivät ole uhanalaisia, mutta maailmanlaajuisesti sammakkoeläinten väheneminen on vakava uhka ekosysteemipalveluille ja luonnon monimuotoisuudelle, eikä vieläkään tiedetä varmasti mistä väheneminen johtuu. Luultavasti kyse on siitä, että sammakkoeläimet ovat erityisen herkkiä monenlaisille ympäristön muutoksille, joiden vaikutukset kasautuvat haitallisesti.

Keliber blogiin006Syväjärvi (kuva: Jere Nieminen)

Viitasammakot on suojeltu EU-direktiivillä yhtä tiukasti kuin esimerkiksi liito-oravat. Ympäristöön vaikuttavien hankkeiden kohdalla on huomioitava mm. suojellut lajit ja varmistettava ettei niihin kohdistu haitallisia vaikutuksia. Jos suojelua ei hoideta asianmukaisesti, hankkeet saattavat merkittävästi hidastua, ellei jopa pysähtyä (esim. Mondo Mineralsin kaivoshanke Paltamossa, ks. uutinen vuodelta 2013).

Viitasammakoiden suojelussa ei ole syytä jumittua vain perinteisiin, säilyttäviin suojelumenetelmiin, etenkään siksi kun laji selvästi hyväksyy elinympäristökseen myös ihmisen muokkaamia alueita. Tämän vuoksi hankkeessamme Keliber Oy:n kanssa suunnittelimme uusien sammakkolammikoiden kaivamista kahden vierekkäisen suolammen läheisyyteen. Näiden Kaustisilla sijaitsevien suolampien alla on merkittävä litiumesiintymä ja sen hyödyntämiseksi lammet joudutaan tyhjentämään.  Suunniteltujen litiumlouhosten ympäristövaikutusten arviointiprosessi (YVA) on meneillään. Sen päätyttyä haetaan myös Syväjärven litiumlouhokselle ympäristölupa.

20141003_145730Jarmo Saarikivi, Keliber Oy:n ympäristöpäällikkö Kari Wiikinkoski ja Jere Nieminen Syväjärvellä (kuva: Nina V. Nygren)

Ensimmäiset pilottilammikoita ollaan jo kaivamassa nyt keväällä 2015 jolloin päästään seuraamaan, miten viitasammakot hyväksyvät uudet lammikot. Samantyyppistä suojelumenetelmää olisi tapauskohtaisesti suunniteltuna mahdollista käyttää myös muissa soveltuvissa kohteissa sekä muiden sellaisten lajien kohdalla, joille on mahdollista kehittää ja parantaa elinympäristöjä hankkeen lähialueella.

Uusi luonnonsuojelu?

Julkinen ja tieteellinen keskustelu ns. ”uudesta luonnonsuojelusta” (new conservationism) käy kuumana maailmalla. Koska olemme itse kehittämässä luonnonsuojelun uusia, aktiivisempia keinoja Suomessa, koen että meidän on syytä asemoida itseämme suhteessa tähän keskusteluun. Tämän kansainvälisen tieteellis-poliittisen keskustelun läpikäyminen ja ymmärtäminen vaatisi tietenkin paljon enemmän lukemista ja analyysiä kuin mitä olen ehtinyt tehdä, mutta Scientific Americanin artikkelin perusteella vaikuttaisi siltä että vasta muotoutumassa olevalla ”uuden luonnonsuojelun” kentältä löytyy monenlaisia ajatussuuntia. Yksi haara näyttäisi tähtäävän luonnon maksimaaliseen hyödyntämiseen.

Oma näkemyksemme on, että ”uuden luonnonsuojelun” tulisi huomioida ihmisen kytkeytyneisyys monimuotoiseen luontoon ja riippuvaisuus siitä. Vanhat luonnonsuojelun keinot (kuten aluesuojelu) eivät ilmastonmuutoksen ja kasvavan ihmisvaikutuksen leimaamassa tulevaisuudessa yksinään riitä. Haluamme olla mukana monimuotoisemman luonnon aktiivisessa kehittämisessä. Monimuotoisempaa luontoa voidaan kehittää ihmisen lähelle, kaupunkeihin, teollisuusalueille, tienpientareille ja niin edelleen. Uudet, aktiivisen suojelun keinot (esimerkiksi uusien elinympäristöjen kehittäminen) vaativat kuitenkin tapaus-, laji- ja luontotyyppikohtaista kehittelyä ja seurantaa. Niitä ei voida käyttää kaikkien lajien ja luontotyyppien kohdalla eikä niillä voida kokonaan korvata ns. aluesuojelua.

Luonnosuojelussa(kin) tehdään jatkuvasti pieniä ja suuria valintoja. Näillä valinnoilla on historiallis-ideologisia juuria ja aiheesta on kirjoitettu lukuisia tutkimuksia, artikkeleja ja kirjoja. Suomeksi aiheesta ovat kirjoittaneet ansiokkaasti mm. ympäristöpolitiikan emeritusprofessori Yrjö Haila ja ympäristöfilosofi Ville Lähde esimerkiksi kirjoissa ”Luonnon politiikka” ja ”Retkeilun rikkaus” – ja osuuskunnan jäsen Eveliina Asikainen väittelee (tämänkin) aiheen tiimoilta 21.11.2014 (ks. tiedote tästä). Ytimessä on ajatus, että me ihmiset eivät ole muusta luonnosta erillisiä, vaan osa sitä.

Viime aikoina on ilmestynyt muutamia mielenkiintoisia englanninkielisiä kirjoja, jotka käsittelevät uusia luonnonsuojelun keinoja tai luonnonsuojelua tällä ihmisen hallitsemalla aikakaudella (jota antroposeeniksikin kutsutaan). On ollut virkistävää lukea rakentavia ajatuksia siitä mikä entisenlaisen luonnonsuojelu vaihtoehto tai sitä täydentävät keinot voisivat olla. Esimerkiksi amerikkalainen Emma Marris on kirjoittanut luonnonsuojelusta villiyden jälkeisessä maailmassa (”Rambunctious garden – conservation in a post-wild world”), brittiläinen George Monbiot on kirjoittanut kirjassaan mm. lähiluonnon villiinnyttämisestä (”Feral. Searching for enchantment on the frontiers of rewilding”). Suosittelen kirjoja lämpimästi, vähintäänkin omien luonto- ja luonnonsuojelukäsitysten ravistelemiseen.

Parempi luonto pankissa kuin kymmenen luontohanketta oksalla?

Voiko luontoa säästää pankkiin? Voidaanko luontoarvoilla käydä kauppaa?

Osallistuin Ympäristötiedon foorumin järjestämille aamukahveille 9.9.2014 Helsingissä otsikolla ”Kaupankäyntiä luontoarvoilla – voidaanko luontoarvopankeilla hidastaa luonnon monimuotoisuuden vähentämistä?”. Nesslingin säätiön rahoittama väitöskirjan jälkeinen tutkimusprojektini käsittelee luontoarvojen kompensointia Suomessa, minkä vuoksi kiskaisin itseni hereille aamuseitsemän pendoliinoon Tampereelta Helsinkiin.

Tilaisuuden anti oli moninainen. Luontoarvojen kompensointi on Suomessa uudenlainen luonnonsuojelun keino, ja luontoarvopankit yksi kompensoinnin muoto. Suomeksi julkaistavat selvitykset luovat myös tarpeellisia suomenkielisiä nimityksiä näille uusille keinoille. Luontoarvojen kompensointi voi olla englanniksi ecological compensation tai biodiversity offsetting. Luontoarvopankki puolestaan tulee termeistä habitat banking tai conservation banking. Näitä suojelumuotoja onkin käytössä maailmalla, mm. muualla Euroopassa, USA:ssa ja Australiassa. Lyhyesti sanottuna ajatuksena on luoda luontoarvoille markkinoita niin että luontoarvoja (esimerkiksi kosteikkoja tai suhteellisen helposti perustettavia, ennallistettavia tai hoidettavia uhanalaisten lajien elinympäristöjä, engl. credits) myydään tahoille, jotka toiminnallaan vahingoittavat näitä luontoarvoja. Luontoarvoilla olisi siis ostajia ja myyjiä.

Luontoarvopankkitoiminnasta kannattaa lukea lisää tilaisuudessa julkistetusta selvityksestä. Tutkijana minua kuitenkin kummastuttaa valtion valitsema toimintalinja. Yleensä luonnonsuojelussa ja erityisesti kompensaatiokäytännöissä tärkeänä pidetään ns. läheisyysperiaatetta. Periaate tarkoittaa sitä että luontoarvoja pyritään suojelemaan mahdollisimman lähellä paikkaa, jossa haitta on tapahtunut, mm. siksi että suojeltavat lajit pystyisivät helpommin siirtymään (ja ne olisi helpompi aktiivisesti siirtää) lähellä olevaan uuteen tai esimerkiksi ennallistettuun elinympäristöön. Suomessa kompensaatiotoiminta on aivan alkutekijöissään, ja siihen nähden onkin kummallista, että valtio ei ole lähtenyt ohjeistamaan hankekohtaista kompensaatiota (jossa tutkitaan nimenomaan haittojen korvaamista lähellä haittaa aiheuttavaa hanketta), vaan selvitystyössä on lähdetty liikkeelle monimutkaisen ja raskaan luontoarvopankin kautta.

Rudus Oy:n toimitusjohtaja Lauri Kivekäs

Rudus Oy:n toimitusjohtaja Lauri Kivekäs

Tilaisuudessa pitikin kommenttipuheenvuoron Rudus Oy:n toimitusjohtaja Lauri Kivekäs. Betoni- ja kivirakentamiseen erikoistuneen yrityksen edustaja piti hankekohtaista luontoarvojen korvaamista ensisijaisena, koska luontoarvopankki haiskahtaa viherpesulta – maksamalla pankille luontoarvojen korvaaminen siirtyy jonkun toisen vastuulle, sen sijaan että korvaamista mietittäisiin hankkeen sisäisenä toimintana. Ruduksella on muutenkin mielenkiintoisia ajatuksia yrityksen roolista luonnonsuojelussa. Kivekäs toivoi, että Suomessa käynnistettäisiin pikaisesti useampia erilaisia kompensaation pilottihankkeita jotta saataisiin käytännön kokemuksia ja ohjeita eri lajeille ja luontotyypeille. Tälle olisi minunkin nähdäkseni tarvetta. Luontoarvojen kompensointi, luominen ja ennallistaminen on aina tapauskohtaista ja puuttellisen tiedon vuoksi tällä hetkellä väistämättä kokeilevaa toimintaa. Voisiko käynnistää kymmenen pilottihanketta raskaan pankkitoiminnan kehittelyn sijaan?