Kolojen kiikarointia

Liito-oravan kanssa oppiminen ja hallintopäätösten maailma

Liito-orava yllättää ihmiset yhä uudelleen, ja opettaa meitä yllätyksien kautta. Yllätykset ovat hankalia hallintopäätösten maailmassa, jossa arvostetaan yksiselitteisiä ja täsmällisiä toimintaohjeita. Voiko yllätyksiä hallita standardisoinnilla?

Uudet liito-oravan suojelua metsänhoidossa koskevat ohjeet julkaistiin vuonna 2016. Aikaisempi suojelukäytäntö todettiin liito-oravan kannalta tehottomaksi kun suojelualueet jäivät liian pieniksi. Lisäksi se kävi valtiolle kalliiksi, kun jokaisen rajauksen kävi alueellinen ympäristöviranomainen maastossa tarkistamassa (ks.M. Jokinen 2012 ja M. Jokinen ym. 2015).

Vuonna 2016 julkaistut uudet ohjeet antavat metsäammattilaisille enemmän valtaa, vastuuta ja tulkinnanvaraa. Niiden toimivuudesta ei ole vielä empiiristä tutkimusta (ainakaan tietääkseni) julkaistu, mutta Ympäristöjuridiikka –lehden vertaisarvioidussa tieteellisessä artikkelissa FM Katariina E.M. Vuorinen tekee perinpohjaisen ekologis-juridisen arvion ohjeista. Harmittavaa kyllä Ympäristöjuridiikka ei ole kaikille avoin lehti, mutta toivottavasti artikkeli tulisi luetuksi ainakin kaikissa niissä virastoissa jotka joutuvat käytännössä liito-oravan kanssa tekemisiin, erityisesti metsänhoidossa. Toisaalta en ole kaikesta samaa mieltä artikkelissa ja käynkin tässä läpi yhtymäkohtia omiin tutkimuksiini.

Vuorinen kritisoi uusia ohjeita epämääräisyydestä, ja käy ihailtavan selkeäsanaisesti läpi ekologisen tiedon ja hallintopäätöksissä tarvittavan varmuuden ja yksiselitteisyyden välistä ristiiriitaa. Ekologinen tieto on aina luonteeltaan epävarmaa (ks Nygren & Jokinen 2013), kun taas hallintopäätösten täytyy olla selkeitä.

Vuorinen päätyy siihen, että suojelun turvaamiseksi pienialaiseksi rajattujen liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen suojelu ei luultavasti ole paras tapa toteuttaa direktiivin tavoitteena olevaa suojelua, ja tarvittaisiin ekosysteeminäkökulmaa. Tästä olen täysin samaa mieltä, samaan johtopäätökseen olemme päätyneet tutkimuksissamme (Haila ym. (2007)Work package 4Jokinen ym. 2010; Nygren 2013; Nygren & Jokinen 2013; Nygren ym. 2017). Esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen mukainen metsänhoito liito-oravan elinalueilla (kunhan pesäpuut säästetään) auttaisi liito-oravan lisäksi myös montaa muuta metsälajia ja olisi myös ilmastoystävällisempää kuin laajat avohakkuut. Vuorinen esittää selkeämpiä ohjeita ja kartoitusmenetelmän standardointia yhdeksi ratkaisuksi tiedon ongelmiin. Artikkelissa maastokartoittajatutkimuksiamme on siteerattu ja ymmärretty, mutta haluan vielä alleviivata luontokartoituksen ja ekologisen tiedon luonnetta.

Tutkimme Ari Jokisen kanssa liito-oravakartoittajien työtä maastossa (Nygren & Jokinen 2013) ja lisäksi kirjoitin Taru Peltolan kanssa maastotyön luonteesta ja yllätyksistä (Nygren & Peltola 2014). Tutkimustuloksemme näissä on, että luontotiedon kerääminen maastosta on ennen kaikkea muun luonnon kanssa yhdessä kehittyvä, kehollinen taito, jota jokainen harjoittaa omalla tavallaan. Luontokartoituksia varten voidaan toki kirjoittaa ohjeita (joiden selkeys on hyvä tavoite) ja tarjota koulutusta (kuten tarjotaankin), mutta loppujen lopuksi taidot kehittyvät vain maastossa, oppimalla yhdessä luonnon kanssa. Kartoituksen jäykkä standardointi veisi väärään suuntaan. Tärkeämpää olisi antaa luontokartoittajille aikaa ja resursseja sekä kartoittaa maastossa että tehdä merkityksellistä yhteistyötä hankesuunnittelijoiden kanssa.

Elävää luontoa koskevan tiedon ja täsmällisten ja yksiselitteisten hallintopäätösten välistä juopaa ei mahdollista kokonaan kuroa umpeen ilman että jompikumpi näistä käytännöistä kärsii. Tämän yhteensovittamattomuuden kanssa on kuitenkin pystyttävä elämään. Se vaatii jatkuvaa oppimista ja yhteiselon verkoston kutomista niin luontokartoittajilta kuin muiltakin liito-oravan kanssa toimivilta.

Lisää luontokartoituksista ja luontotiedon luonteesta voit lukea lisäksi seuraavista julkaisuista: Taru Peltola on kirjoittanut Johanna Tuomisaaren kanssa metsäammattilaisten luontotietämisestä (Peltola & Tuomisaari 2015). Ari Jokinen on kirjoittanut liito-oravatiedosta Marja Alastalon ja Maria Åkermanin toimittamassa kirjassa Tieto hallinnassa (2011). Tietokäytännöt suomalaisessa yhteiskunnassa.

Sammakonkutua

Luonto, epävarmuus ja epäselvyys

Suoseutu Kaustisen ja Kokkolan rajamailla alkaa käydä tutuksi – sammakkolampiprojektimme Keliber Oy:n kanssa jatkuu. Uusia sammakkolammikoita on suunniteltu ja kaivettu, jotta tiukasti suojellut viitasammakot (ja muut vedestä riippuvaiset eliöt) löytäisivät edelleen lisääntymis- ja talvehtimispaikkoja vaikka litiumia alettaisiinkin kaivaa alueella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lammikko 1, toukokuu 2016. Kuva: Nina V. Nygren

Tällaisiin kokeiluihin kuuluu luonnollisesti seuranta: toimivatko lammikot, löytävätkö sammatko niihin? Tämä kevät on toinen kevät kun teemme lammikoilla seurantaa ja tilanne näyttää lupaavalta.

Lammikko 2 kutua Kevät 2016

Lammikko 2, sammakonkutua. Kuva: Nina V. Nygren

Kaikissa kolmessa vanhemmassa, toissatalvena kaivetussa lammikossa oli jo (tavallisen) sammakon kutua ja neljäs, vasta tänä keväänä kaivettu näytti myös lupaavalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lammikko 4, talvella 2016 kaivettu uusi lammikko. Lammikkoa tarkastamassa Jarmo Saarikivi ja Keliber Oy:n Kari Wiikinkoski. Kuva: Nina V. Nygren

Samalla käynti osoitti taas kerran, kuinka haastavaa luontokartoitus onkaan, kuinka luontotieto ja sen hankkiminen on kehollista, luonnon kanssa synkronoituvaa ja väistämättä erilaisten epävarmuuksien kanssa toimimista. Kevät on aina oikukas – viime vuonna saavuimme paikalle kun metsäteiden ojat olivat täynnä kutevia sammakoita, mutta viitasammakon kutu ei ollut vielä alkanut.  Tänä vuonna kevät oli ensin kylmä ja lämpeni sitten hyvin nopeasti. Huomasimme saapuneemme ilmeisesti liian myöhään – rupikonnien kutu oli jo vauhdissa, sammakoiden kutu melko lailla ohi eikä viitasammakoita vieläkään kuultu.

rupikonnien ampleksus

Rupikonnien ampleksus eli paritteluasento jossa koiras ottaa tiukan otteen alla olevasta naaraasta. Kuva: Nina V. Nygren

Asiantuntija voi tunnistaa viitasammakot myös kutupalleroiden perusteella, ja niitä löytyikin kahdesta ojasta. Vuodet eivät ole veljeksiä toisellakaan tavalla – viime vuosi näyttäisi olleen erityisen hyvä sammakkovuosi ja tämä vuosi huonompi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kutupalleroiden tarkastus. Kuva: Nina V. Nygren

Yhtä kaikki, koko päivän kestäneen suolammikoilla rämpimisen, syvien ojien ylittämisen (onkohan kaikkien niiden ojien kaivaminen ollut ihan perusteltua…?) ja korvat höröllään kuuntelemisen tulos oli: ei viitasammakoiden pulputusta. Silti ei ole epäilystäkään siitä, etteikö alkuperäinen alueella tehty viitasammakkoselvitys olisi tehty hyvin ja etteikö alueen suolammilla todella elelisi viitasammakoita – elinympäristö on niille ominaista.

Korvat tarkkana

Korvat tarkkana. Kuva: Nina V. Nygren

Hankkeiden ja maankäytön suunnittelun eteneminen on enenevässä määrin kiinni erilaisten luontokappaleiden suojelun onnistuneesta suunnittelusta. Edellä kuvatunlaiset epävarmuudet kuuluvat väistämättä kaikenlaisiin luontoselvityksiin ja tämän epävarmuuden kanssa on opittava toimimaan.

Luontodirektiivin lajisuojelun ohjeita ollaan parhaillaan päivittämässä, ja liito-orava saikin jo oman ”neuvontamateriaalinsa”. Nyt näyttää siltä, että uusista ohjeista tehdään varsinaisten toimintaohjeiden osalta yleisluontoisia, jolloin niiden tapauskohtainen soveltaminen jää paikalliselle, alueelliselle ja hanketasolle. Tämä voi olla hyväkin asia – liian tarkat ja suppeat ohjeet johtivat huonoihin tuloksiin liito-oravan kohdalla. Toisaalta tämä vaatii jokaiseen hanketapaukseen liittyviltä toimijoilta luontoasiantuntemuksen kehittämistä sekä rohkeutta ja viisautta soveltaa sitä. Selvien ohjeiden puuttuminen ja viranomaisten päättämättömyys voi johtaa myös tilaan, joka tunnetaan tulkitsevan politiikka-analyysin kentällä tutkija Maarten Hajerin lanseeraaman käsitteen avulla: ”institutionaalinen epäselvyys”, ”institutional ambiguity”. Se vallitsee, kun ei oikein tiedetä kenen (viranomaisen) tulisi tehdä päätös, ja minkämuotoinen ja -sisältöinen päätöksen tulisi olla.

Toivottavasti vastuun siirtyminen enemmän paikalliselle ja alueelliselle tasolle tarkoittaisi sitä, että hankkeissa ja maankäytön suunnittelussa pyritään ymmärtämään entistä paremmin myös luontoa, jonka suojelua tarvitsee yhdessä suunnitella. Tässä työssä ovat suurena apuna maastotöitä tekevät luontoasiantuntijat. Toivottavasti heilläkin riittää kärsivällisyyttä opetella yhdessä muun luonnon ja muiden ihmistoimijoiden kanssa miten luomme yhteistä maailmaa jossa olisi tilaa kaikille meille erilaisille luontokappaleille.

Kangasperhonen

Kangasperhonen

Luontoarvojen kompensointi?

Ekologinen kompensaatio, tai luontoarvojen kompensointi vaikuttaa varteenotettavalta ajatukselta erilaisiin suunnittelun umpikujatilanteisiin, ja kuitenkin siihen suhtaudutaan usein varsin vihamielisestikin. Tämä ajatus jäi häiritsemään väitöskirjatutkimukseni myötä, ja sainkin kahden vuoden post doc-tutkimusrahoituksen (2014-2015) Maj ja Tor Nesslingin säätiöltä tutkiakseni aihetta. Ekologinen kompensaatio on näiden kahden vuoden aikana jatkuvasti enemmän pinnalla, mutta se on vielä outo ja uusi asia Suomessa.

Outous ja uutuus aiheuttaa tietysti omalta osaltaan aina epäilyksiä, mutta kompensaatiokäsitteen allekin mahtuu monenlaista. Luontoarvojen kompensointi tarkoittaa suunnitelmallista prosessia, jossa korvataan tarkasteltavana olevan hankkeen aiheuttamia paikallisia luontoarvojen ja luonnon monimuotoisuuden heikentymistä tai häviämistä. Maailmalla tällaisia käytäntöjä on jo käytössä, mutta niiden sisällä on paljon vaihtelua, ja vuosien varrella käsitteestä on käytetty erilaisia englanninkielisiä nimityksiä (ecological compensation, biodiversity offsetting, environmental compensation). Suomenkielinenkään nimitys ei ole vielä vakiintunut: ekologinen kompensaatio, luontokompensaatio vai luontoarvojen kompensointi, vai kenties korvaaminen?

Tästä häilyväisyydestä johtuen tein aiheesta kirjallisuusanalyysin Yhdyskuntasuunnittelu-lehteen. Analyysiä tehdessä minulle selvisikin, että ekologisia tutkimuksia joissa kompensaation todetaan selkeästi toimineen, ei juurikaan ole. Toisaalta huomasin, että näissä tutkimuksissa luonto on tiivistetty numeroiksi ja laskutoimituksiksi. Tällaista luonnon numeraalistamista pidetään usein periaatteellisista syistä ongelmallisena, mutta siihen liittyy myös paljon epävarmuuksia. Suurin ongelma mielestäni kuitenkin on, että luonnon ja ihmisen suhde pelkistyy tällaisessa ajattelussa nollasummapeliksi: ihminen tuhoaa, ekologi laskee paljonko tuhoa tulee, paljonko pitäisi kompensoida ja miten se on onnistunut.

Ihmisen ja luonnon suhde on kuitenkin paljon monimutkaisempi. Eri ihmistoimijat arvottavat eri lajeja eri tilanteissa eri tavoin. Ihmisen muuttamiin elinympäristöihin voi syntyä ajan kanssa uusia elinympäristöjä joita ei kuitenkaan yleensä oteta huomioon kompensaatiolaskelmissa. Arvostamme esimerkiksi maaseutuelinympäristöjä, vaikka ne ovat ihmisen luomia.

Kaikesta huolimatta uskon, että kompensaatio voi sopia joihinkin tilanteisiin ja joillekin lajeille ja elinympäristöille – mutta sen ratkaiseminen on tapauskohtainen kysymys. Tapauksesta kiinnostuneilla toimijoilla täytyy olla mahdollisuuksia yhdessä määritellä mikä on tärkeää ja mikä ei. Yleisluonteiset kompensaatiojärjestelmät tulevat aiheuttamaan paikallisia konflikteja, jollei paikalliseen yhteistyöhön varauduta.

Toinen sammakkolampi kevät 2015

Naurusta innovaatioihin? Luonnonsuojelun vastaanoton vaiheet

Miten luonnonsuojeluvaatimukset näkyvät kaivosyrittäjille? Ovatko luonnonsuojelu ja kaivostoiminta yhteensopivia?

Kävin Jarmo Saarikiven ja Keliber Oy:n edustajien kanssa kesäkuun alussa Kaivosyrittäjien seminaarissa Levillä kertomassa viitasammakkolammista, joita olemme suunnitelleet Kaustisilla. Tutkimusosuuskunnan esitysten teemana oli luonnonsuojelun ja yhteiskunnan toimintojen yhteensovittaminen.

Jarmo Saarikivi kaivosseminaarissa Levillä. Kuva: Kari Wiikinkoski, Keliber Oy.

Samalla sain kaivosalan toimijoiden seminaaripuheita kuunnellessa hyvän yleiskatsauksen kaivosalasta ja eri kaivoshankkeiden vaiheista. Puheista tuli kuunneltua vuorovaikutusta ja luonnonsuojelua koskevat asiat muuta tarkemmin. Vuorovaikutuksesta taidan kirjoittaa toisen blogipostauksen myöhemmin. Seminaarin puhujien kirjosta tosin puuttuivat kokonaan ympäristöviranomaiset sekä kansalaisjärjestöt – tämä puute toivottavasti korjaantuu lokakuisilla kaivosten ympäristöpäivillä Oulussa.

Luonnonsuojeluaiheita tuli puheissa esiin tämän tästä. Kaivosyhtiöiden kuvaus tilanteesta muistuttaa paljon sitä mihin törmäsin väitöskirjatutkimukseni alkuaikoina 2000-luvun alussa kun tarkastelin sitä miten suomalainen maankäytön suunnittelu törmäsi liito-oravien suojeluun.

Nina V. Nygren kaivosseminaarissa Levillä. Kuva: Kari Wiikinkoski, Keliber Oy.

 

Ensireaktio uusiin luonnonsuojeluvaateisiin tuntuu olevan huvittuminen. Ensimmäisten väitöskirjatutkimusvuosieni aikana noin puolet uusista ihmisistä, joille kerroin väitöskirjani aiheesta, purskahtivat spontaaniin nauruun – mukaanlukien Tampereen yliopiston silloinen rehtori jonka tapasin sattumalta junassa. Ei nauru ollut mitenkään pahantahtoista mutta se kertoo yleisistä asenteista – minkään pienen eläimen ei uskota pysäyttävän Tärkeitä Hankkeita, joita on ennenkin saanut suunnitella ja toteuttaa ilman outojen luontokappaleiden huomioonottamista.

Seuraava vaihe on merkittävän hankkeen kaatuminen sen vuoksi, että pienen eläimen suojelusta ei ole huolehdittu. Vaikuttaa siltä, että usein suojelun tiukkuutta testataan tarkoituksella. Näin tapahtui Tampereen yleiskaavan kaaduttua Korkeimmassa hallinto-oikeudessa tiettyjen liito-orava-alueiden osalta vuonna 2002. Kaivosalalla sama vaikuttaisi tapahtuneen Mondo Mineralsin Paltamon kaivoksen kohdalla. Toisin kuin uutisoitiin, talkkikaivoksen ympäristölupa ei niinkään kaatunut viitasammakoihin ja liito-oraviin, vaan piittaamattomuuteen. Pohjois-Suomen aluehallintoviraston lupapäätöksen (pdf) tekstistä käy ilmi, että näitä tiukasti suojeltuja eläimiä ei edes yritetty ottaa huomioon valmisteluvaiheessa.

Luonnonsuojeluvaatimusten sulatteluun saattaa mennä tovi jos toinenkin, maankäytön suunnittelun kentällä siihen on mennyt useampi vuosi, kaupungista ja kunnasta riippuen. Seuraava vaihe on usein se, että yritetään enemmän tai vähemmän yhteistyössä viranomaisten ja muiden toimijoiden kanssa selvitä suojeluvaateista. Tämä vaihe on mennyt pahasti pieleen liito-oravan kohdalla – virallisissa suojeluohjeissa suojellaan liito-oravan kannalta liian pieniä alueita. Suojeltava luonto eristetään omalle pienelle alueelleen ja muun maankäytön tulee väistää sitä. Tällainen suojelun tapa on ongelma sekä maankäytön suunnittelulle että liito-oravalle monestakin syystä – se esimerkiksi tuottaa yllätyksiä ja epävarmuutta.

Liito-oravan papanoita

Samanlainen väistelevä suojelun tapa sopii vielä huonommin kaivostoimintaan, koska malmi on siellä missä se on, kun taas esimerkiksi kaupunginosan muotoa, kokoa ja paikkaa voi vapaammin suunnitella. Toki kaivosalueellakin on sijoittelussa jonkin verran vaihtoehtoja, mutta suojelu ja kaivostoiminta asettuvat usein voimakkaasti vastakkain joko-tai-kysymyksiksi.

Innovaatiovaihe on seuraava, johon toivottavasti siirrytään kaivostoiminnassakin. Tällä tarkoitan sitä, että pyritään sovittamaan yhteen – muutenkin kuin eristämällä ja väistelemällä – luonnonsuojelua ja muuta maankäyttöä, eli kehittämällä aktiivisia suojelukeinoja. Näin on jo tehty esimerkiksi Espoon maankäytön suunnittelussa, kun Etelä-Espooseen on laadittu kunnianhimoinen ja kaikkien kiittelemä suunnitelma liito-oravien suojelun järjestämisestä. Keliber Oy:n kanssa suunnittelemamme ja toteuttamamme uudet viitasammakkolammet ovat merkki innovaatioista myös kaivostoiminnassa. Rudus Oy:n Lumo-ohjelma näyttää esimerkkiä maa-ainesalalla.

Luonnonsuojelualueitakin tarvitaan, mutta ne eivät riitä. Aktiivisessa suojelussa on paljon vielä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Viitasammakoita ja litiumia

Mitä tapahtuu kun kaivosyhtiölle selviää, että lupaavan malmiesiintymän päällä olevissa suolammissa on viitasammakoita? Tämä ei ole vitsi, koska kaivosyhtiö Keliber Oy:sta soitettiin meille ja aloitimme mielenkiintoisen uuden hankkeen syksyllä 2014. Itseni ja Jere Niemisen lisäksi hankkeessa on työskennellyt Suomen johtava viitasammakkoasiantuntija, ekologi ja tutkija Jarmo Saarikivi Helsingin yliopistosta. Tämä Tutkimusosuuskunnan ensimmäinen isompi hanke on nyt saatu päätökseen (yhteistyö jatkuu uutena hankkeena) ja raportti (pdf) kirjoitettua. Hankkeeseen on sisältynyt maastokäyntejä, neuvotteluja mm. viranomaisten kanssa ja suojelumahdollisuuksien selvittämistä sekä ekologiselta että hallinnollis-juridiselta kannalta.

Keliber blogiin002Keliber Oy:n ympäristöpäällikkö Kari Wiikinkoski, sekä Tutkimusosuuskunnasta Jarmo Saarikivi ja Nina V. Nygren (kuva: Jere Nieminen)

Viitasammakoita löytyy varsin runsaasti monissa osin Suomea, ja ne viihtyvät mm. suolammilla, mutta myös ihmisen muokkaamissa vesiympäristöissä kuten sopivan muotoisissa metsäautoteiden ojissa ja ojitetuilla soilla. Suomessa viitasammakot eivät ole uhanalaisia, mutta maailmanlaajuisesti sammakkoeläinten väheneminen on vakava uhka ekosysteemipalveluille ja luonnon monimuotoisuudelle, eikä vieläkään tiedetä varmasti mistä väheneminen johtuu. Luultavasti kyse on siitä, että sammakkoeläimet ovat erityisen herkkiä monenlaisille ympäristön muutoksille, joiden vaikutukset kasautuvat haitallisesti.

Keliber blogiin006Syväjärvi (kuva: Jere Nieminen)

Viitasammakot on suojeltu EU-direktiivillä yhtä tiukasti kuin esimerkiksi liito-oravat. Ympäristöön vaikuttavien hankkeiden kohdalla on huomioitava mm. suojellut lajit ja varmistettava ettei niihin kohdistu haitallisia vaikutuksia. Jos suojelua ei hoideta asianmukaisesti, hankkeet saattavat merkittävästi hidastua, ellei jopa pysähtyä (esim. Mondo Mineralsin kaivoshanke Paltamossa, ks. uutinen vuodelta 2013).

Viitasammakoiden suojelussa ei ole syytä jumittua vain perinteisiin, säilyttäviin suojelumenetelmiin, etenkään siksi kun laji selvästi hyväksyy elinympäristökseen myös ihmisen muokkaamia alueita. Tämän vuoksi hankkeessamme Keliber Oy:n kanssa suunnittelimme uusien sammakkolammikoiden kaivamista kahden vierekkäisen suolammen läheisyyteen. Näiden Kaustisilla sijaitsevien suolampien alla on merkittävä litiumesiintymä ja sen hyödyntämiseksi lammet joudutaan tyhjentämään.  Suunniteltujen litiumlouhosten ympäristövaikutusten arviointiprosessi (YVA) on meneillään. Sen päätyttyä haetaan myös Syväjärven litiumlouhokselle ympäristölupa.

20141003_145730Jarmo Saarikivi, Keliber Oy:n ympäristöpäällikkö Kari Wiikinkoski ja Jere Nieminen Syväjärvellä (kuva: Nina V. Nygren)

Ensimmäiset pilottilammikoita ollaan jo kaivamassa nyt keväällä 2015 jolloin päästään seuraamaan, miten viitasammakot hyväksyvät uudet lammikot. Samantyyppistä suojelumenetelmää olisi tapauskohtaisesti suunniteltuna mahdollista käyttää myös muissa soveltuvissa kohteissa sekä muiden sellaisten lajien kohdalla, joille on mahdollista kehittää ja parantaa elinympäristöjä hankkeen lähialueella.