Sammakonkutua

Luonto, epävarmuus ja epäselvyys

Suoseutu Kaustisen ja Kokkolan rajamailla alkaa käydä tutuksi – sammakkolampiprojektimme Keliber Oy:n kanssa jatkuu. Uusia sammakkolammikoita on suunniteltu ja kaivettu, jotta tiukasti suojellut viitasammakot (ja muut vedestä riippuvaiset eliöt) löytäisivät edelleen lisääntymis- ja talvehtimispaikkoja vaikka litiumia alettaisiinkin kaivaa alueella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lammikko 1, toukokuu 2016. Kuva: Nina V. Nygren

Tällaisiin kokeiluihin kuuluu luonnollisesti seuranta: toimivatko lammikot, löytävätkö sammatko niihin? Tämä kevät on toinen kevät kun teemme lammikoilla seurantaa ja tilanne näyttää lupaavalta.

Lammikko 2 kutua Kevät 2016

Lammikko 2, sammakonkutua. Kuva: Nina V. Nygren

Kaikissa kolmessa vanhemmassa, toissatalvena kaivetussa lammikossa oli jo (tavallisen) sammakon kutua ja neljäs, vasta tänä keväänä kaivettu näytti myös lupaavalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lammikko 4, talvella 2016 kaivettu uusi lammikko. Lammikkoa tarkastamassa Jarmo Saarikivi ja Keliber Oy:n Kari Wiikinkoski. Kuva: Nina V. Nygren

Samalla käynti osoitti taas kerran, kuinka haastavaa luontokartoitus onkaan, kuinka luontotieto ja sen hankkiminen on kehollista, luonnon kanssa synkronoituvaa ja väistämättä erilaisten epävarmuuksien kanssa toimimista. Kevät on aina oikukas – viime vuonna saavuimme paikalle kun metsäteiden ojat olivat täynnä kutevia sammakoita, mutta viitasammakon kutu ei ollut vielä alkanut.  Tänä vuonna kevät oli ensin kylmä ja lämpeni sitten hyvin nopeasti. Huomasimme saapuneemme ilmeisesti liian myöhään – rupikonnien kutu oli jo vauhdissa, sammakoiden kutu melko lailla ohi eikä viitasammakoita vieläkään kuultu.

rupikonnien ampleksus

Rupikonnien ampleksus eli paritteluasento jossa koiras ottaa tiukan otteen alla olevasta naaraasta. Kuva: Nina V. Nygren

Asiantuntija voi tunnistaa viitasammakot myös kutupalleroiden perusteella, ja niitä löytyikin kahdesta ojasta. Vuodet eivät ole veljeksiä toisellakaan tavalla – viime vuosi näyttäisi olleen erityisen hyvä sammakkovuosi ja tämä vuosi huonompi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kutupalleroiden tarkastus. Kuva: Nina V. Nygren

Yhtä kaikki, koko päivän kestäneen suolammikoilla rämpimisen, syvien ojien ylittämisen (onkohan kaikkien niiden ojien kaivaminen ollut ihan perusteltua…?) ja korvat höröllään kuuntelemisen tulos oli: ei viitasammakoiden pulputusta. Silti ei ole epäilystäkään siitä, etteikö alkuperäinen alueella tehty viitasammakkoselvitys olisi tehty hyvin ja etteikö alueen suolammilla todella elelisi viitasammakoita – elinympäristö on niille ominaista.

Korvat tarkkana

Korvat tarkkana. Kuva: Nina V. Nygren

Hankkeiden ja maankäytön suunnittelun eteneminen on enenevässä määrin kiinni erilaisten luontokappaleiden suojelun onnistuneesta suunnittelusta. Edellä kuvatunlaiset epävarmuudet kuuluvat väistämättä kaikenlaisiin luontoselvityksiin ja tämän epävarmuuden kanssa on opittava toimimaan.

Luontodirektiivin lajisuojelun ohjeita ollaan parhaillaan päivittämässä, ja liito-orava saikin jo oman ”neuvontamateriaalinsa”. Nyt näyttää siltä, että uusista ohjeista tehdään varsinaisten toimintaohjeiden osalta yleisluontoisia, jolloin niiden tapauskohtainen soveltaminen jää paikalliselle, alueelliselle ja hanketasolle. Tämä voi olla hyväkin asia – liian tarkat ja suppeat ohjeet johtivat huonoihin tuloksiin liito-oravan kohdalla. Toisaalta tämä vaatii jokaiseen hanketapaukseen liittyviltä toimijoilta luontoasiantuntemuksen kehittämistä sekä rohkeutta ja viisautta soveltaa sitä. Selvien ohjeiden puuttuminen ja viranomaisten päättämättömyys voi johtaa myös tilaan, joka tunnetaan tulkitsevan politiikka-analyysin kentällä tutkija Maarten Hajerin lanseeraaman käsitteen avulla: ”institutionaalinen epäselvyys”, ”institutional ambiguity”. Se vallitsee, kun ei oikein tiedetä kenen (viranomaisen) tulisi tehdä päätös, ja minkämuotoinen ja -sisältöinen päätöksen tulisi olla.

Toivottavasti vastuun siirtyminen enemmän paikalliselle ja alueelliselle tasolle tarkoittaisi sitä, että hankkeissa ja maankäytön suunnittelussa pyritään ymmärtämään entistä paremmin myös luontoa, jonka suojelua tarvitsee yhdessä suunnitella. Tässä työssä ovat suurena apuna maastotöitä tekevät luontoasiantuntijat. Toivottavasti heilläkin riittää kärsivällisyyttä opetella yhdessä muun luonnon ja muiden ihmistoimijoiden kanssa miten luomme yhteistä maailmaa jossa olisi tilaa kaikille meille erilaisille luontokappaleille.

Kangasperhonen

Kangasperhonen

Luontoarvojen kompensointi?

Ekologinen kompensaatio, tai luontoarvojen kompensointi vaikuttaa varteenotettavalta ajatukselta erilaisiin suunnittelun umpikujatilanteisiin, ja kuitenkin siihen suhtaudutaan usein varsin vihamielisestikin. Tämä ajatus jäi häiritsemään väitöskirjatutkimukseni myötä, ja sainkin kahden vuoden post doc-tutkimusrahoituksen (2014-2015) Maj ja Tor Nesslingin säätiöltä tutkiakseni aihetta. Ekologinen kompensaatio on näiden kahden vuoden aikana jatkuvasti enemmän pinnalla, mutta se on vielä outo ja uusi asia Suomessa.

Outous ja uutuus aiheuttaa tietysti omalta osaltaan aina epäilyksiä, mutta kompensaatiokäsitteen allekin mahtuu monenlaista. Luontoarvojen kompensointi tarkoittaa suunnitelmallista prosessia, jossa korvataan tarkasteltavana olevan hankkeen aiheuttamia paikallisia luontoarvojen ja luonnon monimuotoisuuden heikentymistä tai häviämistä. Maailmalla tällaisia käytäntöjä on jo käytössä, mutta niiden sisällä on paljon vaihtelua, ja vuosien varrella käsitteestä on käytetty erilaisia englanninkielisiä nimityksiä (ecological compensation, biodiversity offsetting, environmental compensation). Suomenkielinenkään nimitys ei ole vielä vakiintunut: ekologinen kompensaatio, luontokompensaatio vai luontoarvojen kompensointi, vai kenties korvaaminen?

Tästä häilyväisyydestä johtuen tein aiheesta kirjallisuusanalyysin Yhdyskuntasuunnittelu-lehteen. Analyysiä tehdessä minulle selvisikin, että ekologisia tutkimuksia joissa kompensaation todetaan selkeästi toimineen, ei juurikaan ole. Toisaalta huomasin, että näissä tutkimuksissa luonto on tiivistetty numeroiksi ja laskutoimituksiksi. Tällaista luonnon numeraalistamista pidetään usein periaatteellisista syistä ongelmallisena, mutta siihen liittyy myös paljon epävarmuuksia. Suurin ongelma mielestäni kuitenkin on, että luonnon ja ihmisen suhde pelkistyy tällaisessa ajattelussa nollasummapeliksi: ihminen tuhoaa, ekologi laskee paljonko tuhoa tulee, paljonko pitäisi kompensoida ja miten se on onnistunut.

Ihmisen ja luonnon suhde on kuitenkin paljon monimutkaisempi. Eri ihmistoimijat arvottavat eri lajeja eri tilanteissa eri tavoin. Ihmisen muuttamiin elinympäristöihin voi syntyä ajan kanssa uusia elinympäristöjä joita ei kuitenkaan yleensä oteta huomioon kompensaatiolaskelmissa. Arvostamme esimerkiksi maaseutuelinympäristöjä, vaikka ne ovat ihmisen luomia.

Kaikesta huolimatta uskon, että kompensaatio voi sopia joihinkin tilanteisiin ja joillekin lajeille ja elinympäristöille – mutta sen ratkaiseminen on tapauskohtainen kysymys. Tapauksesta kiinnostuneilla toimijoilla täytyy olla mahdollisuuksia yhdessä määritellä mikä on tärkeää ja mikä ei. Yleisluonteiset kompensaatiojärjestelmät tulevat aiheuttamaan paikallisia konflikteja, jollei paikalliseen yhteistyöhön varauduta.

Tutkijat ulos kammioista!

Tutkimuksen vaikuttavuus on minulle sydämenasia, siksi olen ollut mukana perustamassa tätä tutkimusosuuskuntaakin. Kun viime syksynä täytin tutkimushankehakemuslomakkeita joihin pitää yksilöidä tutkijavaihdon yksityiskohtia, minulle jäi mieleen yhdestä lomakkeesta se, että vaihdon voi tehdä myös kotimaassa vaikka toiseen tutkimuslaitokseen.

Minusta tätä ajatusta voisi kehittää vielä pidemmälle toimistonomadi-liikkeen hengessä. ”Kansainvälistä liikkuvuutta” eli käytännössä tutkijan työskentelemistä joitakin jaksoja ulkomailla pidetään välttämättömänä verkoistoitumiselle, mutta eikö sama päde myös tutkimuksen hyödyntämiseen? Voisiko tutkimuksen vaikuttavuus lisääntyä, jos tutkija integroituisi muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi johonkin organisaatioon (tai vaikka useampaan), joka on potentiaalinen tutkimuksen tulosten hyödyntäjä? Omalla ympäristöpolitiikan tutkimuksen kentällä tulee mieleen ministeriöt, kunnat tai muut virastot, miksei joku yrityskin.

Näinä tohtorityöttömyyden aikoina mahdollisiin muihin työnantajiin (kuin yliopistoihin) tutustuminenkaan ei liene pahitteeksi.

Idean saa pölliä!

Tee näin, jos haluat luonnonsuojelun pysäyttävän hankkeesi

Voit aloittaa mistä kohdasta tahansa.

1. Ajattele, että luonnonsuojelua ei tarvitse ottaa hankkeessasi huomioon ollenkaan. Hankkeesi on niin tärkeä, ettei luonnonsuojelua tarvitse edes miettiä.  Jatka hankkeen suunnittelua mahdollisimman pitkälle.

2. Kun luontoselvityksiä vaaditaan, esitä yllättynyttä, vähättele asiaa, teetä selvitys mahdollisimman halvalla ja väärään aikaan, jottei mitään varmasti löydy.

3. Kun paikalliset luonnonsuojelijat löytävätkin hankealueelta suojeltavia luontoarvoja, epäile paikallisten asiantuntemusta ja motiiveja. Heittäydy marttyyriksi ja päivittele mediassa kuinka pienet eliöt ja EU voivat jyrätä tärkeän hankkeesi.

4. Jatka riitelyä paikallisten asukkaiden, ympäristöviranomaisten, hallinto-oikeuden, korkeimman hallinto-oikeuden ja EU-tuomioistuimen kanssa.

Onneksi asioita voi myös muuttaa missä kohdassa tahansa, esimerkiksi sellaisten asiantuntijoiden kanssa, jotka ottavat luonnonsuojelun, paikallisen tiedon, osallistamisen, yhteistyön ja hankkeen edistämisen positiivisena haasteena. Ota meihin yhteyttä vaikkapa sähköpostitse, tapaus(a)tutkimusosuuskunta.fi .

Katse tulevaisuuteen kaupunkiluonnon suunnittelussa

Maankäytön suunnittelun yhteydessä pyritään tunnistamaan arvokkaat luontokohteet ja rajaamaan ne rakentamisen ulkopuolelle. Toimittaessa aiemmin rakentamattomilla metsäalueilla tämä on aivan perusteltu tapa selvittää alueen luontoarvot ja tehdä maankäyttö- ja rakennuslain mukaiset riittävät selvitykset rakentamisen vaikutuksista.

Vai onko?

Edellä kuvattu selvityslogiikka antaa ymmärtää, että luonnon näkökulmasta rakentamisen vaikutukset voivat olla vain negatiivisia, että luonto on rakentamisessa aina häviäjä. Kuitenkin kaupungeissa, erityisesti lähiöiden laidoilla on usein lajistoltaan hyvin monimuotoisia alueita. Lähiöelämä eri muodoissaan synnyttää uudenlaisia luontoja, joilla on oma arvonsa.

Asuinalueita suunniteltaessa suunnitellaan elämää seuraavina vuosikymmeninä. Eikö samalla pitäisi suunnitella tai ainakin ennakoida, millaista asuinalueen luonto tulee olemaan? Monien suomalaisten kaupunkien kasvillisuudesta on tuotettu perusteellisia aineistoja, joita olisi mahdollista käyttää sen arvioimiseen, miten erilaiset kaupunkilaiset elämänmuodot vaikuttavat kasvillisuuteen, tai oikeammin millaista kasvillisuutta ja luontoa näiden elämäntapojen yhteydessä kehkeytyy.

Luonnon kehkeytyessä täytyy arvioida ainakin lajistoon, ekosysteemipalveluihin ja luonnossa toimimiseen liittyviä kehityskulkuja. Ne kaikki ovat kaupunkiluonnon potentiaaleja. Täytyy siis miettiä mitä uudenlaista voi syntyä, kun jostain alueesta tulee entistä intensiivisemmin ihmisten luontoa.

Uutuus voi toteutua monissa mittakaavoissa. Yksi esimerkki voi olla metsäpuutarha, jossa hallitusti sekoittuvat luonnonvaraiset ja istutetut lajit. Uutta luontoa on myös koiranulkoilutuksen ja lasten leikkien seurauksena lähes aluskasvillisuudesta paljaaksi kulunut metsä. Se ei ehkä ole monimuotoinen, mutta sen arvo perustuu aktiiviseen virkistyskäyttöön. Toisaalta hyvin urbaani maankäyttö voi saada aikaan monimuotoisen niityn kehittymisen, kuten esimerkiksi Hervannan laskettelurinteessä.

Tällainen arviointi ei ole missään tapauksessa perinteisen luonnon arvottamisen vastakohta vaan sitä täydentävä näkökulma. On kohteita, joissa kaupunkisuunnittelua voidaan käyttää tietoisesti luonnon laadun parantamiseen ja luonnon muutosten ennakointiin. Väitän, että tämä tuottaa sekä käyttökelpoisempia että luonnoltaan monimuotoisempia virkistysalueita.

Ennakoiva luonnon suunnittelu ei kuitenkaan voi tapahtua pelkän asiantuntijatiedon varassa, vaan tarvitaan myös asukkaiden tietoa heille tärkeistä luonnon piirteistä ja käyttömahdollisuuksista. Lisäksi tarvitaan suunnittelua, joka jättää asukkaille tilaa viimeistellä asuinalue omilla käytännöillään ja toimintatavoillaan. He tekevät sen joka tapauksessa.

************

Lue lisää lähiöluonnon muotoutumisesta ja ennakoivasta kaupunkiluonnon suunnittelusta tutkimusosuuskunnan jäsen Eveliina Asikaisen 21.11.2014 tarkastetusta väitöskirjasta ”Luontopolitiikkaa lähiöissä – lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa”.

Osallistuvaa budjetointia Puolan ja Tesoman tapaan

Tässä blogissa kerrottiin kesällä Tampereen Tesoman lähiön maastokävelystä, jossa osuuskuntamme jäseniä oli mukana. Kävely oli osa Tampereen kaupungin OmaTesoma-hanketta, jossa kokeillaan osallistuvaa budjetointia asukaslähtöisen kaupunkisuunnittelun menetelmänä Tesomajärven puiston kehittämisessä. Osallistuva budjetointi on alun perin Brasiliassa syntynyt osallistumisen muoto, jossa asukkaille annetaan valtaa päättää kaupungin rahojen käytöstä. Tampereen yliopisto on mukana Tesomalla kehittämässä ja arvioimassa menetelmän soveltuvuutta Tampereelle yhdessä kaupungin kanssa.

Tutkimushankkeen yhtenä osana kartoitetaan osallistuvan budjetoinnin kansainvälisiä kokemuksia. Ensiksi tutustuttiin Puolan tilanteeseen Varsovassa, Lublinissa ja Lodzissa. Menetelmää toteutetaan Puolassa arviolta noin sadalla paikkakunnalla. Se vaikuttaa juurtuneen suhteellisen tiiviisti kunnallishallinnon toimintaan, mistä kertoo jo menetelmän avulla saatavien asukasehdotusten runsas määrä: niitä tulee satoja. Ehdotukset käsittelevät niin katujen kunnostusta, ilmaisten wifi-alueiden rakentamista puistoihin kuin erilaisten urheilu- ja kulttuuritapahtumien järjestämistä.

Puolassa osallistuvaa budjetointia toteutetaan laajasti kaupunkien tasolla, osana koko kaupungin kehittämistä. Esimerkiksi Lodzissa ja Lublinissa asukkaat voivat esittää koko kaupunkia koskevia ehdotuksia osallistuvan budjetoinnin kohteiksi. Ehdotukset karsitaan viranhaltijavetoisesti ja asukkaat äänestävät ehdotuksista täyttämällä lipukkeen äänestyspaikoilla tai äänestämällä verkon kautta.

Puolaan verrattuna Tampereella on lähdetty kokeilemaan osallistuvaa budjetointia aluksi vain yhdellä asuinalueella, ilman valmista mallia. Liikkeelle lähdettiin työpajalla, jossa asukkaat ideoivat ”unelmien Tesomajärveä”. Sen jälkeen ehdotuksia käytiin läpi maastokävelyllä. Päätöspajassa asukkaat ynnäsivät kustannuksia ja laittoivat ehdotukset tärkeysjärjestykseen. Lisäksi asukkaiden näkemyksiä on selvitetty esimerkiksi kyselyllä.

Vaikka osallistumiskulttuurin taustat ovat Suomessa ja Puolassa erilaiset, molemmissa maissa luottamuksen merkitys asukkaiden osallistumisintoon on suuri. Puolan historia on vähentänyt luottamusta instituutioihin ja viranhaltijoihin eikä halu yhteisten asioiden miettimiseen ole itsestäänselvyys. Haasteena on vakuuttaa asukkaat siitä, että osallistuvalla budjetoinnilla halutaan vilpittömästi kuulla asukkaiden näkemyksiä – sen sijaan että menetelmää käytettäisiin poliittisiin pyrkimyksiin vaalien alla. Suomessa kansan usko instituutioihin on perinteisesti ollut suurta, mutta luottamusta paikalliseen osallistumiseen on vähentänyt tulosten puute. Tesomalla osallistuvan budjetoinnin starttipajassa nousi esiin tarve saada osallistumisen seurauksena näkyviin konkreettisia tuloksia.

Kokeilun ensimmäinen vaihe Tesomalla on nyt päättynyt. Kesäkuun päätöspajassa asukkaat asettivat Tesomajärven kehittämiskohteita tärkeysjärjestykseen. Nyt ehdotuksia työstetään hallinnossa. Osallistuvan budjetoinnin tulokset alkavat näkyä toivon mukaan jo pian Tesomajärven maastossa.

 

Osuuskunnan jäsen Pauliina Lehtonen työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Osallistuva budjetointi asukaslähtöisessä kaupunkisuunnittelussa -hankkeessa.

 

 

Lahopuita Tesomajärvellä

Uudet luonnonsuojelukeinot – ruohonjuuritasolla

Alkuviikon Helsingin sanomista osui silmiin mielenkiintoinen kirjoitus. Suomen ympäristökeskuksen erikoissuunnittelija Olli Ojala kirjoitti vieraskynäkirjoituksessa että Biodiversiteetin suojelu vaatii uusia välineitä. Oma post doc -tutkimushankkeeni aiheena on yksi tällainen uusi väline eli luontoarvojen kompensointi. Ojala lähestyy asiaa kuitenkin eri suunnasta: ”EU:n biodiversiteettistrategia vaatii” ja ”Suomella olisi erinomaiset hallinnolliset ja tiedolliset edellytykset”. Näkökulma on siis ylhäältä alaspäin, olisi toteutettava EU:n strategiaa, mihin Suomessa olisi hyvät edellytykset. Oma näkökulmani on sen sijaan paikallisen ruohonjuuritason mahdollisuuksissa.

Kirjoitin lyhyen mielipidekirjoituksen vastineeksi ja se julkaistiin 29.5.2014. Avaan tässä aihetta hiukan enemmän. Itse olen törmännyt uusiin luonnonsuojelukeinoihin kun väitöskirjatutkimuksessani tuli tarpeelliseksi miettiä perinteisten luonnonsuojeluratkaisujen, kuten aluesuojelun, rinnalle joustavampia paikallisia ratkaisuja – suojelutuloksista tinkimättä. Nykyinen liito-oravan suojelemisen tapa (pienet, tiukasti suojellut laikut) ei hyödytä kovin paljon liito-oravaa eikä ole siis kustannustehokasta, ja se aiheuttaa myös ongelmia maankäytön suunnittelussa. Toisenlaisia suojelukeinoja kehiteltiinkin Tampereen kaupunkiseudun yhteistyöhankkeissa, ja keinoja mietiskeltiin myös ulkomaisten esimerkkien, kuten luontoarvojen kompensaation ja luontoarvopankkien valossa. Samantyyppisiä ongelmia esiintyy luonnonsuojelun kentällä yleisemminkin – suojelu keskittyy liian usein kartoitushetkellä havaittujen luontoarvojen säilyttämiseen eikä luontoarvojen lisäämiseen pidemmällä tähtäimellä. Yksi mieleeni jäänyt ajatus eräästä amerikkalaisesta tieteellisestä artikkelista oli se, että liian usein suojelujärjestelmä kannustaa maanomistajia vähentämään luontoarvoja metsissään (suojelupäätösten pelossa) – parempi olisi jos lainsäädäntö kannustaisi lisäämään luontoarvoja.

Joustavat keinot ovat kuitenkin erilaisia kuin ylhäältä alaspäin tapahtuva, koko valtakunnassa samalla tavalla toteutettava suojelu. Kuten minkä tahansa uuden kohdalla, kokeilussa täytyy edetä varovasti ja pyrkiä jatkuvasti oppimaan kokemuksista. Oppimisessa ja paikallisessa soveltamisessa tarvitaan luonnontieteellisen asiantuntemuksen lisäksi laajaa paikallista asiantuntemusta ja sitoutumista, jotta sekä suojelun että esimerkiksi maankäytön tavoitteisiin päästään ja jotta paikalliset ja tapauskohtaiset ominaispiirteet pystytään paremmin huomioimaan.

Valokuvassa on lahopuita Tampereen Tesomajärveä ympäröivässä, asukkaiden paljon käyttämässä metsässä, entisellä lentopallokentällä (kuvattu 5/2014).