Kolojen kiikarointia

Liito-oravan kanssa oppiminen ja hallintopäätösten maailma

Liito-orava yllättää ihmiset yhä uudelleen, ja opettaa meitä yllätyksien kautta. Yllätykset ovat hankalia hallintopäätösten maailmassa, jossa arvostetaan yksiselitteisiä ja täsmällisiä toimintaohjeita. Voiko yllätyksiä hallita standardisoinnilla?

Uudet liito-oravan suojelua metsänhoidossa koskevat ohjeet julkaistiin vuonna 2016. Aikaisempi suojelukäytäntö todettiin liito-oravan kannalta tehottomaksi kun suojelualueet jäivät liian pieniksi. Lisäksi se kävi valtiolle kalliiksi, kun jokaisen rajauksen kävi alueellinen ympäristöviranomainen maastossa tarkistamassa (ks.M. Jokinen 2012 ja M. Jokinen ym. 2015).

Vuonna 2016 julkaistut uudet ohjeet antavat metsäammattilaisille enemmän valtaa, vastuuta ja tulkinnanvaraa. Niiden toimivuudesta ei ole vielä empiiristä tutkimusta (ainakaan tietääkseni) julkaistu, mutta Ympäristöjuridiikka –lehden vertaisarvioidussa tieteellisessä artikkelissa FM Katariina E.M. Vuorinen tekee perinpohjaisen ekologis-juridisen arvion ohjeista. Harmittavaa kyllä Ympäristöjuridiikka ei ole kaikille avoin lehti, mutta toivottavasti artikkeli tulisi luetuksi ainakin kaikissa niissä virastoissa jotka joutuvat käytännössä liito-oravan kanssa tekemisiin, erityisesti metsänhoidossa. Toisaalta en ole kaikesta samaa mieltä artikkelissa ja käynkin tässä läpi yhtymäkohtia omiin tutkimuksiini.

Vuorinen kritisoi uusia ohjeita epämääräisyydestä, ja käy ihailtavan selkeäsanaisesti läpi ekologisen tiedon ja hallintopäätöksissä tarvittavan varmuuden ja yksiselitteisyyden välistä ristiiriitaa. Ekologinen tieto on aina luonteeltaan epävarmaa (ks Nygren & Jokinen 2013), kun taas hallintopäätösten täytyy olla selkeitä.

Vuorinen päätyy siihen, että suojelun turvaamiseksi pienialaiseksi rajattujen liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen suojelu ei luultavasti ole paras tapa toteuttaa direktiivin tavoitteena olevaa suojelua, ja tarvittaisiin ekosysteeminäkökulmaa. Tästä olen täysin samaa mieltä, samaan johtopäätökseen olemme päätyneet tutkimuksissamme (Haila ym. (2007)Work package 4Jokinen ym. 2010; Nygren 2013; Nygren & Jokinen 2013; Nygren ym. 2017). Esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen mukainen metsänhoito liito-oravan elinalueilla (kunhan pesäpuut säästetään) auttaisi liito-oravan lisäksi myös montaa muuta metsälajia ja olisi myös ilmastoystävällisempää kuin laajat avohakkuut. Vuorinen esittää selkeämpiä ohjeita ja kartoitusmenetelmän standardointia yhdeksi ratkaisuksi tiedon ongelmiin. Artikkelissa maastokartoittajatutkimuksiamme on siteerattu ja ymmärretty, mutta haluan vielä alleviivata luontokartoituksen ja ekologisen tiedon luonnetta.

Tutkimme Ari Jokisen kanssa liito-oravakartoittajien työtä maastossa (Nygren & Jokinen 2013) ja lisäksi kirjoitin Taru Peltolan kanssa maastotyön luonteesta ja yllätyksistä (Nygren & Peltola 2014). Tutkimustuloksemme näissä on, että luontotiedon kerääminen maastosta on ennen kaikkea muun luonnon kanssa yhdessä kehittyvä, kehollinen taito, jota jokainen harjoittaa omalla tavallaan. Luontokartoituksia varten voidaan toki kirjoittaa ohjeita (joiden selkeys on hyvä tavoite) ja tarjota koulutusta (kuten tarjotaankin), mutta loppujen lopuksi taidot kehittyvät vain maastossa, oppimalla yhdessä luonnon kanssa. Kartoituksen jäykkä standardointi veisi väärään suuntaan. Tärkeämpää olisi antaa luontokartoittajille aikaa ja resursseja sekä kartoittaa maastossa että tehdä merkityksellistä yhteistyötä hankesuunnittelijoiden kanssa.

Elävää luontoa koskevan tiedon ja täsmällisten ja yksiselitteisten hallintopäätösten välistä juopaa ei mahdollista kokonaan kuroa umpeen ilman että jompikumpi näistä käytännöistä kärsii. Tämän yhteensovittamattomuuden kanssa on kuitenkin pystyttävä elämään. Se vaatii jatkuvaa oppimista ja yhteiselon verkoston kutomista niin luontokartoittajilta kuin muiltakin liito-oravan kanssa toimivilta.

Lisää luontokartoituksista ja luontotiedon luonteesta voit lukea lisäksi seuraavista julkaisuista: Taru Peltola on kirjoittanut Johanna Tuomisaaren kanssa metsäammattilaisten luontotietämisestä (Peltola & Tuomisaari 2015). Ari Jokinen on kirjoittanut liito-oravatiedosta Marja Alastalon ja Maria Åkermanin toimittamassa kirjassa Tieto hallinnassa (2011). Tietokäytännöt suomalaisessa yhteiskunnassa.

Rikasta luontoa -koulutuksen antia Lepaalla

Vihervuoden mitali Rikasta luontoa -hankkeelle

Tänä syksynä saimme mukavaa sähköpostia: Vihervuoden päätapahtumaan 27.10.2016 Säätytalolla olisi tavallistakin parempi syy mennä. Vihervuoden mitalitoimikunta oli päättänyt muistaa meitä mitalilla jotka jaettaisiin tapahtumassa.

Vihervuoden mitali

Vihervuoden mitali on aika hieno!

Mitaleita jaetaan jokaisena Vihervuotena noin 50 kpl. Toimikunnan perustelut meidän mitalillemme olivat:

”Tutkimusosuuskunta Tapauksen Rikasta luontoa -hanke on edistänyt koulutuksillaan ja viestinnällään viheralan ammattilaisten ja harrastajien tietoisuutta luonnon monimuotoisuudesta.Hanke opastaa ja kannustaa ihmisiä tekemään pihoista, puistoista ja puutarhoista luonnon monimuotoisuutta vaalivia viherympäristöjä. Hankkeen pääkohderyhmänä ovat viheralan ammattilaiset sekä puutarhojen ja pihojen hoitajat ja omistajat. Hankkeessa tehdään myös kuluttajille suunnattua tiedotusta sosiaalisen median ja nettisivujen kautta.”

Mitali oli erityisen mukava yllätys siksi että emme ole vakiintuneita toimijoita viheralalla vaan Rikasta luontoa -hankkeemme on ideoitu projektiryhmän jäsenten tutkimustulosten pohjalta. Tutkimuksissamme olemme havainneet että viheralueiden ja pihojen suunnittelussa ja hoidossa voisi tehdä paljon asioita biodiversiteetin ja ekosysteemipalvelujen hyväksi.

Haluamme kiittää erityisesti hankkeen rahoittajaa Maj ja Tor Nesslingin säätiötä, kaikkia hankkeen koulutuksiin osallistuneita sekä mitalitoimikuntaa (presidentti Tarja Halonen, europarlamentikko ja viherympäristöliiton hallituksen puheenjohtaja Sirpa Pietikäinen, Viherympäristöliiton pääsihteeri Seppo Närhi sekä ympäristöministeriön ylijohtaja Timo Tanninen). Hankkeessa järjestimme yhteensä viisi koulutusta, joiden päätavoitteena oli ideoida yhdessä osallistujien ja meidän järjestäjien kesken keinoja rikastaa luontoa erilaisilla viheralueilla. Valitsimme koulutusmenetelmäksi pienryhmäkeskustelut, jolloin yleisö pääsee paremmin ääneen – useat osallistujat olivat paljon kokeneempia puutarhojen ja viheralueiden suunnittelijoita ja hoitajia kuin me.

Hämeenlinnan koulutus

Hämeenlinnan koulutus

 

Hämeenlinnan kiinnostavimmat

Hämeenlinnan kiinnostavimmat

Saimme myös paljon ajatuksia siitä, mitkä ideat voisivat levitä helpoiten ja millaisia luonnonsuojelun ja viheralan yhteistyön mahdollisuudet ja esteet ovat.

Hankkeessa teimme yhteistyötä myös taitelija Julia Prusin kanssa. Hänen kanssaan suunnittelimme julisteen jonka kuvat hän maalasi. Kuvia päätimme käyttää myös kortteihin. Näitä materiaaleja jaettiin koulutuksissamme sekä muissa tilaisuuksissa. Aivan selvästi Julian kuvilla oli keskeinen osa hankkeen kiinnostavuudessa – kuvitusta kehuttiin vuolaasti. Ehkä paras kohteliaisuus jonka saimme on se että ”tämä on tämmöinen kesämökin huussijuliste!” – juuri se on ollut tavoitteemme eli kaunis ja pitkääkin katsomista kestävä juliste joka samalla välittää myös tietoa monipuolisista kasvivalinnoista ja sammakkolammen rakenteesta.

Materiaalia jaossa

Materiaalia jaossa

Hankkeelle laadittiin myös nettisivut (joita pyrimme edelleen täydentämään erityisesti koulutusmateriaalilla) sekä julkaisimme päivityksiä sosiaalisessa mediassa – Facebookissa, Twitterissä sekä Instagramissa. Erityisesti nettihommissa, mutta myös ötökkäasiantuntemuksessa Tero Piirainen on ollut korvaamaton tiimin jäsen.

Vihervuoden päätöstapahtumassa oli hauskasti läsnä myös tilaisuudesta poissaolleita tutkimusosuuskuntalaisia. Rikasta luontoa -hankkeessa mukana ollut Jere Nieminen oli ideoinut Vihervuoden tapahtumissa ja myös päätöstapahtumassa jaossa olleen sissisiemenpussin sisältöä ja Teresa Vidfelt on päätoimessaan osallistunut Sastamalan Ritajärven luonnonsuojelualueen kyltityksen tekemiseen – hanke oli maisemapalkinnon ehdokkaana.

 

sissisiemenpussi

sissisiemenpussi

Päätöstapahtumassa saimme tilaisuuden mm. kuunnella hienoja esityksiä erilaisista Vihervuoden innovatiivisista tapahtumista. Metsähallituksen Lammaspaimenviikko palkittiin parhaana maisemahankkeena ja Turussa on tehty upeaa kansalaisille vallan luovuttavaa, kaupungin tukemaa kaupunkiviljelyä. Erilaiset kansalaisten omaehtoiseen tekemiseen perustuvat hankkeet olivat pinnalla.

Toisaalta kävi selväksi että oman hankkeemme työsarka villin ja rikkaan luonnon puolesta ei ole missään nimessä valmis. Aktiivinen luonnonsuojelu, uhanalaisten lajien elinympäristöjen kehittäminen ja villit, osallistavat kokeilut eivät vielä ole valtavirtaa vihersuunnittelussa ja -rakentamisessa. Toivomme että hankkeemme saa hakemaamme jatkorahoitusta, mutta jatkamme ainakin nettisivujen ja sosiaalisen median päivittämistä joka tapauksessa, ja meitä saa tilata puhumaan ja järjestämään keskustelu- ja ideointitilaisuuksia aiheesta. Hankkeen perusteella kannustamme myös taiteilijoiden mukaanottamista erilaisiin tutkimus- ja yhteistyöhankkeisiin.

Rikasta luontoa Vihervuositapahtumassa: Julia Prusi, Nina V. Nygren, Jarmo Saarikivi ja Eveliina Asikainen

Rikasta luontoa Vihervuositapahtumassa: Julia Prusi, Nina V. Nygren, Jarmo Saarikivi ja Eveliina Asikainen

Luontoarvojen kompensointi?

Ekologinen kompensaatio, tai luontoarvojen kompensointi vaikuttaa varteenotettavalta ajatukselta erilaisiin suunnittelun umpikujatilanteisiin, ja kuitenkin siihen suhtaudutaan usein varsin vihamielisestikin. Tämä ajatus jäi häiritsemään väitöskirjatutkimukseni myötä, ja sainkin kahden vuoden post doc-tutkimusrahoituksen (2014-2015) Maj ja Tor Nesslingin säätiöltä tutkiakseni aihetta. Ekologinen kompensaatio on näiden kahden vuoden aikana jatkuvasti enemmän pinnalla, mutta se on vielä outo ja uusi asia Suomessa.

Outous ja uutuus aiheuttaa tietysti omalta osaltaan aina epäilyksiä, mutta kompensaatiokäsitteen allekin mahtuu monenlaista. Luontoarvojen kompensointi tarkoittaa suunnitelmallista prosessia, jossa korvataan tarkasteltavana olevan hankkeen aiheuttamia paikallisia luontoarvojen ja luonnon monimuotoisuuden heikentymistä tai häviämistä. Maailmalla tällaisia käytäntöjä on jo käytössä, mutta niiden sisällä on paljon vaihtelua, ja vuosien varrella käsitteestä on käytetty erilaisia englanninkielisiä nimityksiä (ecological compensation, biodiversity offsetting, environmental compensation). Suomenkielinenkään nimitys ei ole vielä vakiintunut: ekologinen kompensaatio, luontokompensaatio vai luontoarvojen kompensointi, vai kenties korvaaminen?

Tästä häilyväisyydestä johtuen tein aiheesta kirjallisuusanalyysin Yhdyskuntasuunnittelu-lehteen. Analyysiä tehdessä minulle selvisikin, että ekologisia tutkimuksia joissa kompensaation todetaan selkeästi toimineen, ei juurikaan ole. Toisaalta huomasin, että näissä tutkimuksissa luonto on tiivistetty numeroiksi ja laskutoimituksiksi. Tällaista luonnon numeraalistamista pidetään usein periaatteellisista syistä ongelmallisena, mutta siihen liittyy myös paljon epävarmuuksia. Suurin ongelma mielestäni kuitenkin on, että luonnon ja ihmisen suhde pelkistyy tällaisessa ajattelussa nollasummapeliksi: ihminen tuhoaa, ekologi laskee paljonko tuhoa tulee, paljonko pitäisi kompensoida ja miten se on onnistunut.

Ihmisen ja luonnon suhde on kuitenkin paljon monimutkaisempi. Eri ihmistoimijat arvottavat eri lajeja eri tilanteissa eri tavoin. Ihmisen muuttamiin elinympäristöihin voi syntyä ajan kanssa uusia elinympäristöjä joita ei kuitenkaan yleensä oteta huomioon kompensaatiolaskelmissa. Arvostamme esimerkiksi maaseutuelinympäristöjä, vaikka ne ovat ihmisen luomia.

Kaikesta huolimatta uskon, että kompensaatio voi sopia joihinkin tilanteisiin ja joillekin lajeille ja elinympäristöille – mutta sen ratkaiseminen on tapauskohtainen kysymys. Tapauksesta kiinnostuneilla toimijoilla täytyy olla mahdollisuuksia yhdessä määritellä mikä on tärkeää ja mikä ei. Yleisluonteiset kompensaatiojärjestelmät tulevat aiheuttamaan paikallisia konflikteja, jollei paikalliseen yhteistyöhön varauduta.

Betonin unohdetut mahdollisuudet

Osallistuin helmikuussa 2016 Jyväskylässä Viherpäiville. Tapahtuma oli suunnattu yrityisten, kuntien ja yhdistysten asiantuntijoille ja päättäjille, jossa esiteltiin viheralan ajankohtaisia tuotteita ja ajatuksia. Ensimmäisenä päivänä suuntasin neljästä luennosta koostuvaan tilaisuuteen ”Betoni ja kiviainekset osana kiertotaloutta”.

Luennollaan maisema-arkkitehti Pia Kuusiniemi esitteli suuren määrän erilaisia tapoja käyttää ja kierrättää vanhoja betonirakenteita. Kuusiniemi kertoi esitelmässään etenkin ulkomailla toteutetuista ratkaisuista, koska hänen mukaan kierrätysbetonin käyttö on Suomessa vasta lapsen kengissä. Arkkitehti Maritta Koivisto kertoi esitelmässään hyvin laajasti betonin käytön mahdollisuuksista erilaisissa rakenteissa ja pinnoissa. Esittyjen ratkaisujen kirjo oli huimaava aina ultrakevyistä ja kelluvista betoneista monilla erilaisilla tavoilla koristeltuihin betonipintoihin. Lopussa hän näytti kaksi valokuvaa, joissa betonirakenteet olivat jäkälien, levän ja sammalten peittämiä: ”Tämä on ihan katsojan silmissä. Se on ehjä vaikka levät kasvaakin siinä”.

Luentotilaisuuden jälkeen olin harmistunut, että betonin myönteisiä vaikutuksia kasvustoihin ei käsitelty esitelmissä, ja että betonin pintaan ilmestyvät sammalet koettiin epämääräisiksi ja subjektiivisesti koettaviksi seikoiksi, eikä suinkaan yleisesti positiivisiksi ja tavoiteltaviksi asioiksi.

Suomessa käytetään valtavat määrät rahaa betonipintojen puhdistamiseen. Asia pitäisi sen sijaan ajatella siten, että sammalia, leviä ja jäkäliä nimenomaan houkuteltaisiinkin betonipintoihin. Silloin säästettäisiin paitsi rahaa, tuotettaisiin luonnon monimuotoisuudelle uudenlaisia kasvualustoja. Betonirakenteista on jo tunnetusti löydetty uhanalaistakin lajistoa. Luonnon kannalta betonissa on kiinnostavaa sen kalkkivaikutus. Kalkkivaikutteisten elinympäristöjen lajisto on harvinaista. Tarkempia tutkimuksia ja tuotekehittelyä tarvitaan esimerkiksi siitä, millaiseksi betonin koostumus ja pinnat tulisi suunnitella, jotta ne kelpaisivat kasvualustoiksi mahdollisimman hyvin. Entä mitkä lajit sopisivat rakennusten pintoihin parhaiten myös visuaalisesta näkökulmasta.

Olemassa olevia betonirakenteita tutkimalla voisi päästä jäljille siitä, millaiset ratkaisut voisivat toimia suuntaa-antavasti. Sen lisäksi tarvitaan erilaisia systemaattisia tutkimus- ja koejärjestelyitä, joissa eri jäkälä- ja sammallajeja kasvatettaisiin aktiivisesti erilaisilla betonipinnoilla. Joitain kokeiluita on jo käynnissä Suomessa.

Esimerkiksi Vuosaaren täyttömäelle on rakennettu kalkkimaannosta jäljittelevä elinympäristö, jonka kalkkivaikutus on tuotettu kierrätetyn betonimurskeen avulla. Kalkkivaikutukseen perustuvat elinympäristöt ja niiden lajisto ovat Suomessa yleensä harvinaista tai uhanalaista. Erilaisien kierrätysbetonista muodostettujen habitaattien kokeilunarvoisten mahdollisuudet ovat laajat. Ne voisivat olla esimerkiksi erilaisia ruderaattimaisia ketoja tai reheviä ja näyttäviä viherrakenteita. Kalkkimaannoksella viihtyvät monet kiinnostavat lajit, kuten esimerkiksi orkideat eli kämmekät. Niistä luulisi löytyvän myös markkinapotentiaalia.

Tunnettu betonirakenne, jossa sammalet ja jäkälät viihtyvät ovat kattotiilet. Sen sijaan että niidenkin puhdistamiseen käytetään paljon rahaa ja vaivaa, pitäisi sen sijaan kehittää tiilikatto, johon kasvustoja pyrittäisiin päinvastoin houkuttelemaan. Orastavan viherkattobuumin aikaan Suomessa toteutetaan nyt viherkattoja pitkälle samalla tavalla kuin Keski-Euroopassa. Esimerkiksi maksaruohot ovat viherkattojen yleinen lajiryhmä. Kotimaisissa kaltevissa ja helppohoitoisissa sammal- ja jäkäläkatoissa olisi sen sijaan edellytyksiä erikoistua kansainvälisesti.

Japanissa on kehitetty ja tuotteistettu sammalpaneelit, joita käytetään monenlaisissa rakenteissa. Missä viipyvät pohjoisen ulottuvuuden omat jäkäläpaneelit, joiden alusta voisi hyvinkin olla betonista?

Ja koska kaikki kehityksen uusia mahdollisuuksia kartoittavat kirjoitukset nykyään päätyvät pelastamaan koko kansantalouden, totean minäkin, että Suomella olisi hyvin mahdollisuuksia ryhtyä uudenlaisen betonipohjaisen luontorakentamisen airueeksi. Voisikohan Finlandia-talosta perustaa jäkäläseinien käytön kansainvälisesti tunnetun mallikohteen?

Ruduksen kierrätysbetonimurskakorit

Tutkijat ulos kammioista!

Tutkimuksen vaikuttavuus on minulle sydämenasia, siksi olen ollut mukana perustamassa tätä tutkimusosuuskuntaakin. Kun viime syksynä täytin tutkimushankehakemuslomakkeita joihin pitää yksilöidä tutkijavaihdon yksityiskohtia, minulle jäi mieleen yhdestä lomakkeesta se, että vaihdon voi tehdä myös kotimaassa vaikka toiseen tutkimuslaitokseen.

Minusta tätä ajatusta voisi kehittää vielä pidemmälle toimistonomadi-liikkeen hengessä. ”Kansainvälistä liikkuvuutta” eli käytännössä tutkijan työskentelemistä joitakin jaksoja ulkomailla pidetään välttämättömänä verkoistoitumiselle, mutta eikö sama päde myös tutkimuksen hyödyntämiseen? Voisiko tutkimuksen vaikuttavuus lisääntyä, jos tutkija integroituisi muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi johonkin organisaatioon (tai vaikka useampaan), joka on potentiaalinen tutkimuksen tulosten hyödyntäjä? Omalla ympäristöpolitiikan tutkimuksen kentällä tulee mieleen ministeriöt, kunnat tai muut virastot, miksei joku yrityskin.

Näinä tohtorityöttömyyden aikoina mahdollisiin muihin työnantajiin (kuin yliopistoihin) tutustuminenkaan ei liene pahitteeksi.

Idean saa pölliä!

Luontorikkaat puistot ja puutarhat -hanke käynnistyy 2016

Luonnon monimuotoisuuden lisäämiseen puistoissa ja puutarhoissa tähtäävä koulutushankkeemme käynnistyy ensi vuonna. Hanke sai apurahan Maj ja Tor Nesslingin säätiöltä ja aloitimme suunnittelun kokoustamalla porukalla jo tämän vuoden puolella. Hankkeessa koulutamme viheralan ammattilaisia aiheesta biodiversiteetin lisääminen, esimerkiksi miten puutarhoissa voi suosia pölyttäjäystävällisiä kasveja ja miten luodaan sammakkoystävällisiä pienvesiympäristöjä puistoihin. Hankkeessa tehdään myös kuluttajille suunnattua tiedotusta. Somen ja nettisivujen kautta jaettavan sähköisen tiedotuksen lisäksi hankkeen osana julkaistaan korkeatasoinen ja informatiivinen juliste.

Ajatuksena on monimuotoistaa puistojen ja puutarhojen luontoa verrattain helpoilla ja edullisillakin keinoilla. Lieneekö mikään niin kallista viherympäristöä kuin jatkuvaa hoitoa ja leikkausta vaativa lyhyeksi nyrhitty nurmikko? Moneen puistoon ja puutarhaan voisi mahtua paljon lisää monimuotoisuutta. Suomen oloihin sopivaa tietoa pölyttäjäystävällisistä kasveista ja sammakkolampien rakentamisesta ei ole vielä helposti saatavilla, mutta tässä hankkeessa sitä tuotetaan.

Lisäksi ajatuksena on saada monimuotoistamistieto käyttöön mahdollisimman monessa paikassa. Siksi hankkeen kohderyhmänä ovat viheralan ammattilaiset, erityisesti julkisia viheralueita suunnittelevat ja hoitavat tahot sekä puutarhamyymälät. Näillä kohderyhmillä on jo paljon tietoa luonnon monimuotoisuudesta, mutta tiedon lisäksi koulutuksissa paneudutaan erityisesti yhdessä pohtimaan, miten kukin pystyy viherympäristöjä monipuolistamaan omassa työssään ja mitä esteitä ja mahdollisuuksia siihen sisältyy.

WP_20151207_16_19_43_Pro

 

Hanketta meillä on tekemässä mainio tiimi. Tietosisällön tuottajina toimivat Tero Piirainen (hyönteiset), Jarmo Saarikivi (sammakkoeläimet) ja Eveliina Asikainen (urbaani luonto, puutarhat). Taiteilija Julia Prusi tekee meille upean kuvituksen. Koulutuksesta vastaavat Jere Nieminen ja minä. Toimin myös projektipäällikkönä.

Hankkeesta tullaan päivittämään tietoa tänne blogiin, uusille hankkeen nettisivuille sekä sosiaaliseen mediaan. Olkaa kuulolla!

Osuuskuntataipaleen hieno toinen vuosi

Osuuskuntamme piti syysvuosikokouksen perjantaina 4.12. mukavissa merkeissä. Timo ja minä olimme käyneet samana päivänä Helsingissä neuvottelemassa uudesta projektista asiakkaan kanssa ja Eveliina, Sanna ja Timo vetivät Tampereen kaupungille vesihuollon yleisötilaisuuden torstaina. Muutenkin ensi vuonna projektirintamalla näyttää jo neuvoteltujen projektien perusteella valoisalta, myös Maj ja Tor Nesslingin säätiön rahoittama koulutushanke käynnistyy.

Näin puheenjohtajana tuntuu aivan upealta olla mukana näin pätevässä, osaavassa ja innostavassa porukassa. Osuuskuntaa perustaessamme halusimme tehdä vaikuttavaa tutkimusta ja ottaa akateemisen pätkätyömarkkinan haltuun omilla ehdoillamme mutta emme voineet olla varmoja  onnistuisimmeko siinä. Nyt tuntuu siltä että olemme onnistuneet yli odotustemme sekä jäsenten että asiakkaiden mielestä.

Ei pätkäprojektien hallinta toki helppoa osuuskunnassakaan ole (sen kokee erityisesti puheenjohtaja 😉 ) mutta osuuskunnassa pystymme tekemään yhtä ihmistä suurempia hankkeita ja hyödyntämään toinen toistemme vahvuuksia ja tietotaitoja. Itse koen erityisesti tutkijoiden välisen yhteistyön tärkeäksi näinä aikoina kun kilpailu tutkimusrahoituksesta ja uralla etenemisestä asettaa tutkijoita lähinnä toisiaan vastaan.

Matkaamme siis toiveikkaina osuuskunnan kolmannelle vuodelle.

Voiko Talvivaarasta oppia jotain?

Talvivaaran kaivos on nykyään lähes synonyymi ympäristökatastrofille. Voisiko tapauksesta kuitenkin oppia jotain?

Nyt kun akateemisen maailman hektisin tutkimusrahoituksen hakujakso alkaa olla ohi, ehdin lukea kauan odottaneen tieteellisen artikkelin Talvivaaran tapauksesta. Heidi Tiainen, Rauno Sairinen ja Tuija Mononen ovat kirjoittaneet vuoden 2014 Ympäristöpolitiikan ja -oikeuden vuosikirjaan perusteellisen artikkelin siitä miten Talvivaarasta tuli ympäristökonflikti. Näkökulma on nimenomaan yhteiskuntatieteellinen – siinä ei tutkita ympäristökatastrofin teknisiä syitä vaan tarkastellaan lehtijuttujen ja muun kirjallisen materiaalin kautta sitä miten hehkutettu ja palkintoja saanut kaivoshanke kriisiytyi.

Artikkelin pohjalta minulle kehkeytyi ajatuksia siitä mitä tapauksesta voidaan oppia – vaikka uusissa kaivoshankkeissa:

  1. Varovasti sen uuden teknologian kanssa! Kiire kostautuu.
  2. Älä vähättele vaikutuksia ja riskejä. Talvivaara lupasi alkuvaiheessa paikallisille asukkaille ettei vaikutuksia kaivospiirin ulkopuolella esiintyisi. Paikallisten luottamus alkoi rapautua jo ensimmäisten iho-oireiden ja hajujen myötä.
  3. Kuuntele ja keskustele. Vuorovaikutukseen tulee varata aikaa ja resursseja ja se pitää aloittaa niin ajoissa kuin vain mahdollista. Salailu tekee heti huonon vaikutelman.
  4. Hoida hommat hyvin. Menetettyä luottamusta on hyvin vaikea rakentaa uudelleen.

Kokeilukulttuuri tulee luonnonsuojeluun

Luonnonsuojeluun on nousemassa perinteisen hallinnollisen rutiinisuojelun rinnalle uudenlaiseen kokeilukulttuuriin perustuva toiminnan tapa, jossa luontoarvoja kehitetään aktiivisesti.

Tarkastelen toukokuussa julkaistussa Pirkanmaan luonnon monimuotoisuus- eli LUMO-ohjelmassa kuutta tapausta, joissa toteutettiin uudenlaista luonnonsuojelua. Ohjelman tavoitteena on laajentaa näkemystä luonnonsuojelun mahdollisuuksista luontoarvojen aktiivisen tuottamisen lähtökohdista.

Kun luontoarvoja kehitetään aktiivisesti, ei ole välttämätöntä, että kohteena olevalla alueella on valmiiksi olemassa luontoarvoja. Näkökulma lisää luonnonsuojelun liikkumavaraa alueilla, joiden luontoarvot ovat heikentyneet. Niitä on esimerkiksi täyttömaa-alueilla, louhoksilla, sorakuopilla, pelloilla, talousmetsissä ja asuinalueilla. Niiden luontoarvoja voidaan kehittää esimerkiksi oikein valittujen maa-aineksien sekä kasvien siementen kylvämisen ja taimien istuttamisen avulla. Esimerkiksi runsasravinteiset pellot sopivat harvinaistuvan lehtoluonnon palauttamiseen jalojen lehtipuiden taimia istuttamalla. Samalla voidaan lisätä alueiden virkistysarvoja asukkaille.

Vuosaaren maantäyttöalueella kokeillaan kalkkivaikutteisen ekosysteemin luomista kierrätysbetonin avulla.

Näkemys luontoarvojen aktiivisesta tuottamisesta on uusi, eikä siihen ole juurikaan tarjolla rutinoituneita toimintamalleja. LUMO-ohjelman tapauksien toimijoita yhdisti rohkeus uudenlaiseen tekemiseen. Omaa näkemystä haluttiin kokeilla, vaikka ei oltu aivan varmoja sen toteutumisen edellytyksistä. Jo alustava ymmärrys luonnon kasvuprosesseista riittää kokeilunarvoisen näkemyksen muodostamiseen.

Kun kehitetään luontoarvoiltaan heikentyneitä alueita, ei kokeiluissa voi oikeastaan hävitä. Epäonnistuessaan kokeilut eivät ehkä onnistu tuottamaan tavoitteidensa mukaista luontoa, mutta koska heikentyneillä alueilla ei entuudestaan juurikaan ole luontoarvoja, ei niitä voi hävitä kokeiluissa.

Tarkastelemissani tapauksissa oli vahva tekemisen meininki. Vaikka toiminta oli sen tyyppistä, että siihen olisi saattanut hyvinkin olla mahdollista hakea ulkopuolista rahoitusta, toteuttivat toimijat hankkeita mieluusti omalla kustannuksellaan. Esimerkiksi maa-ainesten ottopaikkoja maisemoitaessa yritykset kokivat ulkopuolisen rahoituksen hakemisen ja siihen liittyvän byrokratian toimintaa viivyttäväksi seikaksi, joka olisi voinut latistaa innostusta uudenlaiseen tekemiseen.

Rudus Oy kokeilee Maaningalla Noron sorakuopan maisemoinnissa uudenlaista terassoinnin tapaa perinteisen luiskauksen sijaan.

 

Tarkastelemissani tapauksissa korostui oppimisen merkitys. Ennakkokäsityksistä huolimatta eivät toimijat olleet aivan varmoja miten luonto kehittyy tuotetuissa olosuhteissa. Siten jatkuvalla seurannalla oli merkittävä rooli kokeiltaessa luonnon monimuotoisuuden rikastamista. Jos jokin toimenpide ei tuottanut toivottua tulosta, sitä korjattiin. Samoin jos luonto kehittyi merkityksellisellä tavalla yllätyksellisesti, vahvistettiin siihen johtaneita tapahtumakulkuja, vaikka niitä ei olisi aluksi suunniteltu tarkoituksella.

Aktiivisesta luontoarvojen rikastamisen näkökulmasta luonnonsuojelu on hurjaa vauhtia kehittyvä yhteiskunnallisen toiminnan ala. Innostuneella kokeilukulttuurilla on nykypäivän luonnonsuojelussa merkittävä rooli, jotta tulevaisuudessa kyetään muodostamaan vakiintuneita tapoja ja rutinoituneita toimintamalleja. Ilman niitä uudet käytännöt eivät voi levitä laajemmalle, mikä on luonnon monimuotoisuuden kannalta välttämätön tavoite.

”Luonnonsuojelun uudet mahdollisuudet Pirkanmaalla”-raportti on ladattavissa ja luettavissa Doria-julkaisuarkistossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-314-237-4

Toinen sammakkolampi kevät 2015

Naurusta innovaatioihin? Luonnonsuojelun vastaanoton vaiheet

Miten luonnonsuojeluvaatimukset näkyvät kaivosyrittäjille? Ovatko luonnonsuojelu ja kaivostoiminta yhteensopivia?

Kävin Jarmo Saarikiven ja Keliber Oy:n edustajien kanssa kesäkuun alussa Kaivosyrittäjien seminaarissa Levillä kertomassa viitasammakkolammista, joita olemme suunnitelleet Kaustisilla. Tutkimusosuuskunnan esitysten teemana oli luonnonsuojelun ja yhteiskunnan toimintojen yhteensovittaminen.

Jarmo Saarikivi kaivosseminaarissa Levillä. Kuva: Kari Wiikinkoski, Keliber Oy.

Samalla sain kaivosalan toimijoiden seminaaripuheita kuunnellessa hyvän yleiskatsauksen kaivosalasta ja eri kaivoshankkeiden vaiheista. Puheista tuli kuunneltua vuorovaikutusta ja luonnonsuojelua koskevat asiat muuta tarkemmin. Vuorovaikutuksesta taidan kirjoittaa toisen blogipostauksen myöhemmin. Seminaarin puhujien kirjosta tosin puuttuivat kokonaan ympäristöviranomaiset sekä kansalaisjärjestöt – tämä puute toivottavasti korjaantuu lokakuisilla kaivosten ympäristöpäivillä Oulussa.

Luonnonsuojeluaiheita tuli puheissa esiin tämän tästä. Kaivosyhtiöiden kuvaus tilanteesta muistuttaa paljon sitä mihin törmäsin väitöskirjatutkimukseni alkuaikoina 2000-luvun alussa kun tarkastelin sitä miten suomalainen maankäytön suunnittelu törmäsi liito-oravien suojeluun.

Nina V. Nygren kaivosseminaarissa Levillä. Kuva: Kari Wiikinkoski, Keliber Oy.

 

Ensireaktio uusiin luonnonsuojeluvaateisiin tuntuu olevan huvittuminen. Ensimmäisten väitöskirjatutkimusvuosieni aikana noin puolet uusista ihmisistä, joille kerroin väitöskirjani aiheesta, purskahtivat spontaaniin nauruun – mukaanlukien Tampereen yliopiston silloinen rehtori jonka tapasin sattumalta junassa. Ei nauru ollut mitenkään pahantahtoista mutta se kertoo yleisistä asenteista – minkään pienen eläimen ei uskota pysäyttävän Tärkeitä Hankkeita, joita on ennenkin saanut suunnitella ja toteuttaa ilman outojen luontokappaleiden huomioonottamista.

Seuraava vaihe on merkittävän hankkeen kaatuminen sen vuoksi, että pienen eläimen suojelusta ei ole huolehdittu. Vaikuttaa siltä, että usein suojelun tiukkuutta testataan tarkoituksella. Näin tapahtui Tampereen yleiskaavan kaaduttua Korkeimmassa hallinto-oikeudessa tiettyjen liito-orava-alueiden osalta vuonna 2002. Kaivosalalla sama vaikuttaisi tapahtuneen Mondo Mineralsin Paltamon kaivoksen kohdalla. Toisin kuin uutisoitiin, talkkikaivoksen ympäristölupa ei niinkään kaatunut viitasammakoihin ja liito-oraviin, vaan piittaamattomuuteen. Pohjois-Suomen aluehallintoviraston lupapäätöksen (pdf) tekstistä käy ilmi, että näitä tiukasti suojeltuja eläimiä ei edes yritetty ottaa huomioon valmisteluvaiheessa.

Luonnonsuojeluvaatimusten sulatteluun saattaa mennä tovi jos toinenkin, maankäytön suunnittelun kentällä siihen on mennyt useampi vuosi, kaupungista ja kunnasta riippuen. Seuraava vaihe on usein se, että yritetään enemmän tai vähemmän yhteistyössä viranomaisten ja muiden toimijoiden kanssa selvitä suojeluvaateista. Tämä vaihe on mennyt pahasti pieleen liito-oravan kohdalla – virallisissa suojeluohjeissa suojellaan liito-oravan kannalta liian pieniä alueita. Suojeltava luonto eristetään omalle pienelle alueelleen ja muun maankäytön tulee väistää sitä. Tällainen suojelun tapa on ongelma sekä maankäytön suunnittelulle että liito-oravalle monestakin syystä – se esimerkiksi tuottaa yllätyksiä ja epävarmuutta.

Liito-oravan papanoita

Samanlainen väistelevä suojelun tapa sopii vielä huonommin kaivostoimintaan, koska malmi on siellä missä se on, kun taas esimerkiksi kaupunginosan muotoa, kokoa ja paikkaa voi vapaammin suunnitella. Toki kaivosalueellakin on sijoittelussa jonkin verran vaihtoehtoja, mutta suojelu ja kaivostoiminta asettuvat usein voimakkaasti vastakkain joko-tai-kysymyksiksi.

Innovaatiovaihe on seuraava, johon toivottavasti siirrytään kaivostoiminnassakin. Tällä tarkoitan sitä, että pyritään sovittamaan yhteen – muutenkin kuin eristämällä ja väistelemällä – luonnonsuojelua ja muuta maankäyttöä, eli kehittämällä aktiivisia suojelukeinoja. Näin on jo tehty esimerkiksi Espoon maankäytön suunnittelussa, kun Etelä-Espooseen on laadittu kunnianhimoinen ja kaikkien kiittelemä suunnitelma liito-oravien suojelun järjestämisestä. Keliber Oy:n kanssa suunnittelemamme ja toteuttamamme uudet viitasammakkolammet ovat merkki innovaatioista myös kaivostoiminnassa. Rudus Oy:n Lumo-ohjelma näyttää esimerkkiä maa-ainesalalla.

Luonnonsuojelualueitakin tarvitaan, mutta ne eivät riitä. Aktiivisessa suojelussa on paljon vielä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.