Kokeilukulttuuri tulee luonnonsuojeluun

Luonnonsuojeluun on nousemassa perinteisen hallinnollisen rutiinisuojelun rinnalle uudenlaiseen kokeilukulttuuriin perustuva toiminnan tapa, jossa luontoarvoja kehitetään aktiivisesti.

Tarkastelen toukokuussa julkaistussa Pirkanmaan luonnon monimuotoisuus- eli LUMO-ohjelmassa kuutta tapausta, joissa toteutettiin uudenlaista luonnonsuojelua. Ohjelman tavoitteena on laajentaa näkemystä luonnonsuojelun mahdollisuuksista luontoarvojen aktiivisen tuottamisen lähtökohdista.

Kun luontoarvoja kehitetään aktiivisesti, ei ole välttämätöntä, että kohteena olevalla alueella on valmiiksi olemassa luontoarvoja. Näkökulma lisää luonnonsuojelun liikkumavaraa alueilla, joiden luontoarvot ovat heikentyneet. Niitä on esimerkiksi täyttömaa-alueilla, louhoksilla, sorakuopilla, pelloilla, talousmetsissä ja asuinalueilla. Niiden luontoarvoja voidaan kehittää esimerkiksi oikein valittujen maa-aineksien sekä kasvien siementen kylvämisen ja taimien istuttamisen avulla. Esimerkiksi runsasravinteiset pellot sopivat harvinaistuvan lehtoluonnon palauttamiseen jalojen lehtipuiden taimia istuttamalla. Samalla voidaan lisätä alueiden virkistysarvoja asukkaille.

Vuosaaren maantäyttöalueella kokeillaan kalkkivaikutteisen ekosysteemin luomista kierrätysbetonin avulla.

Näkemys luontoarvojen aktiivisesta tuottamisesta on uusi, eikä siihen ole juurikaan tarjolla rutinoituneita toimintamalleja. LUMO-ohjelman tapauksien toimijoita yhdisti rohkeus uudenlaiseen tekemiseen. Omaa näkemystä haluttiin kokeilla, vaikka ei oltu aivan varmoja sen toteutumisen edellytyksistä. Jo alustava ymmärrys luonnon kasvuprosesseista riittää kokeilunarvoisen näkemyksen muodostamiseen.

Kun kehitetään luontoarvoiltaan heikentyneitä alueita, ei kokeiluissa voi oikeastaan hävitä. Epäonnistuessaan kokeilut eivät ehkä onnistu tuottamaan tavoitteidensa mukaista luontoa, mutta koska heikentyneillä alueilla ei entuudestaan juurikaan ole luontoarvoja, ei niitä voi hävitä kokeiluissa.

Tarkastelemissani tapauksissa oli vahva tekemisen meininki. Vaikka toiminta oli sen tyyppistä, että siihen olisi saattanut hyvinkin olla mahdollista hakea ulkopuolista rahoitusta, toteuttivat toimijat hankkeita mieluusti omalla kustannuksellaan. Esimerkiksi maa-ainesten ottopaikkoja maisemoitaessa yritykset kokivat ulkopuolisen rahoituksen hakemisen ja siihen liittyvän byrokratian toimintaa viivyttäväksi seikaksi, joka olisi voinut latistaa innostusta uudenlaiseen tekemiseen.

Rudus Oy kokeilee Maaningalla Noron sorakuopan maisemoinnissa uudenlaista terassoinnin tapaa perinteisen luiskauksen sijaan.

 

Tarkastelemissani tapauksissa korostui oppimisen merkitys. Ennakkokäsityksistä huolimatta eivät toimijat olleet aivan varmoja miten luonto kehittyy tuotetuissa olosuhteissa. Siten jatkuvalla seurannalla oli merkittävä rooli kokeiltaessa luonnon monimuotoisuuden rikastamista. Jos jokin toimenpide ei tuottanut toivottua tulosta, sitä korjattiin. Samoin jos luonto kehittyi merkityksellisellä tavalla yllätyksellisesti, vahvistettiin siihen johtaneita tapahtumakulkuja, vaikka niitä ei olisi aluksi suunniteltu tarkoituksella.

Aktiivisesta luontoarvojen rikastamisen näkökulmasta luonnonsuojelu on hurjaa vauhtia kehittyvä yhteiskunnallisen toiminnan ala. Innostuneella kokeilukulttuurilla on nykypäivän luonnonsuojelussa merkittävä rooli, jotta tulevaisuudessa kyetään muodostamaan vakiintuneita tapoja ja rutinoituneita toimintamalleja. Ilman niitä uudet käytännöt eivät voi levitä laajemmalle, mikä on luonnon monimuotoisuuden kannalta välttämätön tavoite.

”Luonnonsuojelun uudet mahdollisuudet Pirkanmaalla”-raportti on ladattavissa ja luettavissa Doria-julkaisuarkistossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-314-237-4

Toinen sammakkolampi kevät 2015

Naurusta innovaatioihin? Luonnonsuojelun vastaanoton vaiheet

Miten luonnonsuojeluvaatimukset näkyvät kaivosyrittäjille? Ovatko luonnonsuojelu ja kaivostoiminta yhteensopivia?

Kävin Jarmo Saarikiven ja Keliber Oy:n edustajien kanssa kesäkuun alussa Kaivosyrittäjien seminaarissa Levillä kertomassa viitasammakkolammista, joita olemme suunnitelleet Kaustisilla. Tutkimusosuuskunnan esitysten teemana oli luonnonsuojelun ja yhteiskunnan toimintojen yhteensovittaminen.

Jarmo Saarikivi kaivosseminaarissa Levillä. Kuva: Kari Wiikinkoski, Keliber Oy.

Samalla sain kaivosalan toimijoiden seminaaripuheita kuunnellessa hyvän yleiskatsauksen kaivosalasta ja eri kaivoshankkeiden vaiheista. Puheista tuli kuunneltua vuorovaikutusta ja luonnonsuojelua koskevat asiat muuta tarkemmin. Vuorovaikutuksesta taidan kirjoittaa toisen blogipostauksen myöhemmin. Seminaarin puhujien kirjosta tosin puuttuivat kokonaan ympäristöviranomaiset sekä kansalaisjärjestöt – tämä puute toivottavasti korjaantuu lokakuisilla kaivosten ympäristöpäivillä Oulussa.

Luonnonsuojeluaiheita tuli puheissa esiin tämän tästä. Kaivosyhtiöiden kuvaus tilanteesta muistuttaa paljon sitä mihin törmäsin väitöskirjatutkimukseni alkuaikoina 2000-luvun alussa kun tarkastelin sitä miten suomalainen maankäytön suunnittelu törmäsi liito-oravien suojeluun.

Nina V. Nygren kaivosseminaarissa Levillä. Kuva: Kari Wiikinkoski, Keliber Oy.

 

Ensireaktio uusiin luonnonsuojeluvaateisiin tuntuu olevan huvittuminen. Ensimmäisten väitöskirjatutkimusvuosieni aikana noin puolet uusista ihmisistä, joille kerroin väitöskirjani aiheesta, purskahtivat spontaaniin nauruun – mukaanlukien Tampereen yliopiston silloinen rehtori jonka tapasin sattumalta junassa. Ei nauru ollut mitenkään pahantahtoista mutta se kertoo yleisistä asenteista – minkään pienen eläimen ei uskota pysäyttävän Tärkeitä Hankkeita, joita on ennenkin saanut suunnitella ja toteuttaa ilman outojen luontokappaleiden huomioonottamista.

Seuraava vaihe on merkittävän hankkeen kaatuminen sen vuoksi, että pienen eläimen suojelusta ei ole huolehdittu. Vaikuttaa siltä, että usein suojelun tiukkuutta testataan tarkoituksella. Näin tapahtui Tampereen yleiskaavan kaaduttua Korkeimmassa hallinto-oikeudessa tiettyjen liito-orava-alueiden osalta vuonna 2002. Kaivosalalla sama vaikuttaisi tapahtuneen Mondo Mineralsin Paltamon kaivoksen kohdalla. Toisin kuin uutisoitiin, talkkikaivoksen ympäristölupa ei niinkään kaatunut viitasammakoihin ja liito-oraviin, vaan piittaamattomuuteen. Pohjois-Suomen aluehallintoviraston lupapäätöksen (pdf) tekstistä käy ilmi, että näitä tiukasti suojeltuja eläimiä ei edes yritetty ottaa huomioon valmisteluvaiheessa.

Luonnonsuojeluvaatimusten sulatteluun saattaa mennä tovi jos toinenkin, maankäytön suunnittelun kentällä siihen on mennyt useampi vuosi, kaupungista ja kunnasta riippuen. Seuraava vaihe on usein se, että yritetään enemmän tai vähemmän yhteistyössä viranomaisten ja muiden toimijoiden kanssa selvitä suojeluvaateista. Tämä vaihe on mennyt pahasti pieleen liito-oravan kohdalla – virallisissa suojeluohjeissa suojellaan liito-oravan kannalta liian pieniä alueita. Suojeltava luonto eristetään omalle pienelle alueelleen ja muun maankäytön tulee väistää sitä. Tällainen suojelun tapa on ongelma sekä maankäytön suunnittelulle että liito-oravalle monestakin syystä – se esimerkiksi tuottaa yllätyksiä ja epävarmuutta.

Liito-oravan papanoita

Samanlainen väistelevä suojelun tapa sopii vielä huonommin kaivostoimintaan, koska malmi on siellä missä se on, kun taas esimerkiksi kaupunginosan muotoa, kokoa ja paikkaa voi vapaammin suunnitella. Toki kaivosalueellakin on sijoittelussa jonkin verran vaihtoehtoja, mutta suojelu ja kaivostoiminta asettuvat usein voimakkaasti vastakkain joko-tai-kysymyksiksi.

Innovaatiovaihe on seuraava, johon toivottavasti siirrytään kaivostoiminnassakin. Tällä tarkoitan sitä, että pyritään sovittamaan yhteen – muutenkin kuin eristämällä ja väistelemällä – luonnonsuojelua ja muuta maankäyttöä, eli kehittämällä aktiivisia suojelukeinoja. Näin on jo tehty esimerkiksi Espoon maankäytön suunnittelussa, kun Etelä-Espooseen on laadittu kunnianhimoinen ja kaikkien kiittelemä suunnitelma liito-oravien suojelun järjestämisestä. Keliber Oy:n kanssa suunnittelemamme ja toteuttamamme uudet viitasammakkolammet ovat merkki innovaatioista myös kaivostoiminnassa. Rudus Oy:n Lumo-ohjelma näyttää esimerkkiä maa-ainesalalla.

Luonnonsuojelualueitakin tarvitaan, mutta ne eivät riitä. Aktiivisessa suojelussa on paljon vielä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Yritykset ja luonnon monimuotoisuus?

Voisivatko yritykset parantaa luonnon monimuotoisuuden tilaa? Tälle keväälle osui kolme seminaaria joissa keskusteltiin myös luonnonsuojelun uusista keinoista ja niiden edistämisestä Suomessa. Kävin kuuntelemassa kaikissa kolmessa, miltä tilanne vaikuttaa tällä hetkellä.

Viime viikolla järjestettiin komeasti Säätytalolla (kuvassa) seminaari ekosysteemipalveluiden talousvaikutuksista. Ekosysteemipalveluilla tarkoitetaan luonnon meille tuottamia palveluita, kuten virkistystä, pölytyspalveluita, mullantuotantoa, jätteiden hajottamista jne. joita kaikkien (ihmis)toimijoiden on syytä pitää yllä ja parantaa. Ekosysteemipalveluiden käsite ei välttämättä ole paras mahdollinen (ks. esim. tämä synteesiartikkeli käsitettä koskevasta kritiikistä), toisaalta se saattaa kuulua sellaiseen käsiteperheeseen joka resonoi joissakin piireissä paremmin kuin ”luonnonsuojelu” tai ”luonnon monimuotoisuus”.

Kyseisen seminaarin perusteella vaikuttaa siltä, että tällä hetkellä yritykset ovat kenties jopa julkista hallintoa edellä, mitä tulee uudenlaisten luonnonsuojelun keinojen kokeilemiseen. Seminaarin keskustelupaneeliin osallistui mm. FIBS ry.:n edustaja – yritysten yhteiskuntavastuuseen keskittyvä yhdistys on käynnistänyt yritysten monimuotoisuusverkoston ja työ jatkuu edelleen. Rudus Oy on aloittanut aivan uudenlaisen luonnon monimuotoisuusohjelman. Uudet luonnonsuojeluideat, kuten kompensaatio ja elinympäristöjen parantaminen, vaikuttavat ottavan tulta alleen erityisesti yritysten omissa, ruohonjuuritason käytännöissä ja kokeiluissa – mikä on aina parempi kuin että ekosysteemipalvelupuheella kuorrutettaisiin vain yhteiskuntavastuuraportteja.

Toinen seminaari, johon viime viikolla otin osaa, oli ELITE-seminaari jossa esiteltiin elinympäristöjen ennallistamista käsitelleen työryhmätyön tuloksia. Siellä käsiteltiin nimenomaisesti elinympäristöjen tilan parantamista eli luonnonsuojelua, jossa ihmisellä on myös aktiivinen, ei vain passiivinen osa kuten perinteisessä aluesuojelussa. Toisaalta projekti, vaikka se perustuukin eri toimijaryhmien yhteistyöhön, vaikuttaa lähteneen liikkeelle perinteisestä top-down -ajattelutavasta, jossa ylhäältä käsin, laskelmiin ja luonnontieteelliseen tietoon perustuen tehdään kattavia priorisointeja. Tämä lähestymistapa on aiheuttanut luonnonsuojelun toteutuksessa useimmiten närää (klassisena esimerkkinä Natura2000-kiistat), ja tilaisuudessa esittikin esimerkiksi saamelaisten edustaja varsin kriittisiä huomiota projektin vaikutuksista Ylä-Lapin poronhoitoon.

Näillä kahdella lähestymistavalla, eli yritysten omaehtoisella toiminnalla ja valtion johtamalla ennallistamistyöllä, olisi kuitenkin hyviä kohtaamispisteitä. Yrityksillä on selvästi halua panostaa luonnon monimuotoisuuden niiden toiminnan hyväksyttävyyden parantamiseksi, ja Suomessakin alkaa olla kattavampaa tietoa siitä millaista työtä elinympäristöjen parantamiseksi ja myös ekosysteemipalvelujen tukemiseksi olisi tehtävä.

Tätä kohtauspistettä leikkaa myös kolmas seminaari, jossa kävin toissaviikolla. Kolmen suuren kaivostutkimushankkeen Kuopasta kansalle -seminaarissa käytiin läpi viimeaikaista tutkimusta kaivosalan hyväksynnästä ja paikallisesta hallinnasta. Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen viesti kaivoskonflikteista on se vanha tuttu, eli enemmän kommunikaatiota, vuorovaikutusta ja avoimuutta. Vaikutuksia ekosysteemipalveluihin ja luonnon monimuotoisuuteen käsiteltiin yllättävän vähän, ja näissä kahdessa teemassa kaivosalalla kokonaisuutena on vielä kiinniotettavaa suhteessa moniin muihin luontoa muuttaviin toimintoihin Suomessa. Työtä on tosin jo aloitettu.

Viitasammakoita ja litiumia

Mitä tapahtuu kun kaivosyhtiölle selviää, että lupaavan malmiesiintymän päällä olevissa suolammissa on viitasammakoita? Tämä ei ole vitsi, koska kaivosyhtiö Keliber Oy:sta soitettiin meille ja aloitimme mielenkiintoisen uuden hankkeen syksyllä 2014. Itseni ja Jere Niemisen lisäksi hankkeessa on työskennellyt Suomen johtava viitasammakkoasiantuntija, ekologi ja tutkija Jarmo Saarikivi Helsingin yliopistosta. Tämä Tutkimusosuuskunnan ensimmäinen isompi hanke on nyt saatu päätökseen (yhteistyö jatkuu uutena hankkeena) ja raportti (pdf) kirjoitettua. Hankkeeseen on sisältynyt maastokäyntejä, neuvotteluja mm. viranomaisten kanssa ja suojelumahdollisuuksien selvittämistä sekä ekologiselta että hallinnollis-juridiselta kannalta.

Keliber blogiin002Keliber Oy:n ympäristöpäällikkö Kari Wiikinkoski, sekä Tutkimusosuuskunnasta Jarmo Saarikivi ja Nina V. Nygren (kuva: Jere Nieminen)

Viitasammakoita löytyy varsin runsaasti monissa osin Suomea, ja ne viihtyvät mm. suolammilla, mutta myös ihmisen muokkaamissa vesiympäristöissä kuten sopivan muotoisissa metsäautoteiden ojissa ja ojitetuilla soilla. Suomessa viitasammakot eivät ole uhanalaisia, mutta maailmanlaajuisesti sammakkoeläinten väheneminen on vakava uhka ekosysteemipalveluille ja luonnon monimuotoisuudelle, eikä vieläkään tiedetä varmasti mistä väheneminen johtuu. Luultavasti kyse on siitä, että sammakkoeläimet ovat erityisen herkkiä monenlaisille ympäristön muutoksille, joiden vaikutukset kasautuvat haitallisesti.

Keliber blogiin006Syväjärvi (kuva: Jere Nieminen)

Viitasammakot on suojeltu EU-direktiivillä yhtä tiukasti kuin esimerkiksi liito-oravat. Ympäristöön vaikuttavien hankkeiden kohdalla on huomioitava mm. suojellut lajit ja varmistettava ettei niihin kohdistu haitallisia vaikutuksia. Jos suojelua ei hoideta asianmukaisesti, hankkeet saattavat merkittävästi hidastua, ellei jopa pysähtyä (esim. Mondo Mineralsin kaivoshanke Paltamossa, ks. uutinen vuodelta 2013).

Viitasammakoiden suojelussa ei ole syytä jumittua vain perinteisiin, säilyttäviin suojelumenetelmiin, etenkään siksi kun laji selvästi hyväksyy elinympäristökseen myös ihmisen muokkaamia alueita. Tämän vuoksi hankkeessamme Keliber Oy:n kanssa suunnittelimme uusien sammakkolammikoiden kaivamista kahden vierekkäisen suolammen läheisyyteen. Näiden Kaustisilla sijaitsevien suolampien alla on merkittävä litiumesiintymä ja sen hyödyntämiseksi lammet joudutaan tyhjentämään.  Suunniteltujen litiumlouhosten ympäristövaikutusten arviointiprosessi (YVA) on meneillään. Sen päätyttyä haetaan myös Syväjärven litiumlouhokselle ympäristölupa.

20141003_145730Jarmo Saarikivi, Keliber Oy:n ympäristöpäällikkö Kari Wiikinkoski ja Jere Nieminen Syväjärvellä (kuva: Nina V. Nygren)

Ensimmäiset pilottilammikoita ollaan jo kaivamassa nyt keväällä 2015 jolloin päästään seuraamaan, miten viitasammakot hyväksyvät uudet lammikot. Samantyyppistä suojelumenetelmää olisi tapauskohtaisesti suunniteltuna mahdollista käyttää myös muissa soveltuvissa kohteissa sekä muiden sellaisten lajien kohdalla, joille on mahdollista kehittää ja parantaa elinympäristöjä hankkeen lähialueella.

Katse tulevaisuuteen kaupunkiluonnon suunnittelussa

Maankäytön suunnittelun yhteydessä pyritään tunnistamaan arvokkaat luontokohteet ja rajaamaan ne rakentamisen ulkopuolelle. Toimittaessa aiemmin rakentamattomilla metsäalueilla tämä on aivan perusteltu tapa selvittää alueen luontoarvot ja tehdä maankäyttö- ja rakennuslain mukaiset riittävät selvitykset rakentamisen vaikutuksista.

Vai onko?

Edellä kuvattu selvityslogiikka antaa ymmärtää, että luonnon näkökulmasta rakentamisen vaikutukset voivat olla vain negatiivisia, että luonto on rakentamisessa aina häviäjä. Kuitenkin kaupungeissa, erityisesti lähiöiden laidoilla on usein lajistoltaan hyvin monimuotoisia alueita. Lähiöelämä eri muodoissaan synnyttää uudenlaisia luontoja, joilla on oma arvonsa.

Asuinalueita suunniteltaessa suunnitellaan elämää seuraavina vuosikymmeninä. Eikö samalla pitäisi suunnitella tai ainakin ennakoida, millaista asuinalueen luonto tulee olemaan? Monien suomalaisten kaupunkien kasvillisuudesta on tuotettu perusteellisia aineistoja, joita olisi mahdollista käyttää sen arvioimiseen, miten erilaiset kaupunkilaiset elämänmuodot vaikuttavat kasvillisuuteen, tai oikeammin millaista kasvillisuutta ja luontoa näiden elämäntapojen yhteydessä kehkeytyy.

Luonnon kehkeytyessä täytyy arvioida ainakin lajistoon, ekosysteemipalveluihin ja luonnossa toimimiseen liittyviä kehityskulkuja. Ne kaikki ovat kaupunkiluonnon potentiaaleja. Täytyy siis miettiä mitä uudenlaista voi syntyä, kun jostain alueesta tulee entistä intensiivisemmin ihmisten luontoa.

Uutuus voi toteutua monissa mittakaavoissa. Yksi esimerkki voi olla metsäpuutarha, jossa hallitusti sekoittuvat luonnonvaraiset ja istutetut lajit. Uutta luontoa on myös koiranulkoilutuksen ja lasten leikkien seurauksena lähes aluskasvillisuudesta paljaaksi kulunut metsä. Se ei ehkä ole monimuotoinen, mutta sen arvo perustuu aktiiviseen virkistyskäyttöön. Toisaalta hyvin urbaani maankäyttö voi saada aikaan monimuotoisen niityn kehittymisen, kuten esimerkiksi Hervannan laskettelurinteessä.

Tällainen arviointi ei ole missään tapauksessa perinteisen luonnon arvottamisen vastakohta vaan sitä täydentävä näkökulma. On kohteita, joissa kaupunkisuunnittelua voidaan käyttää tietoisesti luonnon laadun parantamiseen ja luonnon muutosten ennakointiin. Väitän, että tämä tuottaa sekä käyttökelpoisempia että luonnoltaan monimuotoisempia virkistysalueita.

Ennakoiva luonnon suunnittelu ei kuitenkaan voi tapahtua pelkän asiantuntijatiedon varassa, vaan tarvitaan myös asukkaiden tietoa heille tärkeistä luonnon piirteistä ja käyttömahdollisuuksista. Lisäksi tarvitaan suunnittelua, joka jättää asukkaille tilaa viimeistellä asuinalue omilla käytännöillään ja toimintatavoillaan. He tekevät sen joka tapauksessa.

************

Lue lisää lähiöluonnon muotoutumisesta ja ennakoivasta kaupunkiluonnon suunnittelusta tutkimusosuuskunnan jäsen Eveliina Asikaisen 21.11.2014 tarkastetusta väitöskirjasta ”Luontopolitiikkaa lähiöissä – lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa”.

Uusi luonnonsuojelu?

Julkinen ja tieteellinen keskustelu ns. ”uudesta luonnonsuojelusta” (new conservationism) käy kuumana maailmalla. Koska olemme itse kehittämässä luonnonsuojelun uusia, aktiivisempia keinoja Suomessa, koen että meidän on syytä asemoida itseämme suhteessa tähän keskusteluun. Tämän kansainvälisen tieteellis-poliittisen keskustelun läpikäyminen ja ymmärtäminen vaatisi tietenkin paljon enemmän lukemista ja analyysiä kuin mitä olen ehtinyt tehdä, mutta Scientific Americanin artikkelin perusteella vaikuttaisi siltä että vasta muotoutumassa olevalla ”uuden luonnonsuojelun” kentältä löytyy monenlaisia ajatussuuntia. Yksi haara näyttäisi tähtäävän luonnon maksimaaliseen hyödyntämiseen.

Oma näkemyksemme on, että ”uuden luonnonsuojelun” tulisi huomioida ihmisen kytkeytyneisyys monimuotoiseen luontoon ja riippuvaisuus siitä. Vanhat luonnonsuojelun keinot (kuten aluesuojelu) eivät ilmastonmuutoksen ja kasvavan ihmisvaikutuksen leimaamassa tulevaisuudessa yksinään riitä. Haluamme olla mukana monimuotoisemman luonnon aktiivisessa kehittämisessä. Monimuotoisempaa luontoa voidaan kehittää ihmisen lähelle, kaupunkeihin, teollisuusalueille, tienpientareille ja niin edelleen. Uudet, aktiivisen suojelun keinot (esimerkiksi uusien elinympäristöjen kehittäminen) vaativat kuitenkin tapaus-, laji- ja luontotyyppikohtaista kehittelyä ja seurantaa. Niitä ei voida käyttää kaikkien lajien ja luontotyyppien kohdalla eikä niillä voida kokonaan korvata ns. aluesuojelua.

Luonnosuojelussa(kin) tehdään jatkuvasti pieniä ja suuria valintoja. Näillä valinnoilla on historiallis-ideologisia juuria ja aiheesta on kirjoitettu lukuisia tutkimuksia, artikkeleja ja kirjoja. Suomeksi aiheesta ovat kirjoittaneet ansiokkaasti mm. ympäristöpolitiikan emeritusprofessori Yrjö Haila ja ympäristöfilosofi Ville Lähde esimerkiksi kirjoissa ”Luonnon politiikka” ja ”Retkeilun rikkaus” – ja osuuskunnan jäsen Eveliina Asikainen väittelee (tämänkin) aiheen tiimoilta 21.11.2014 (ks. tiedote tästä). Ytimessä on ajatus, että me ihmiset eivät ole muusta luonnosta erillisiä, vaan osa sitä.

Viime aikoina on ilmestynyt muutamia mielenkiintoisia englanninkielisiä kirjoja, jotka käsittelevät uusia luonnonsuojelun keinoja tai luonnonsuojelua tällä ihmisen hallitsemalla aikakaudella (jota antroposeeniksikin kutsutaan). On ollut virkistävää lukea rakentavia ajatuksia siitä mikä entisenlaisen luonnonsuojelu vaihtoehto tai sitä täydentävät keinot voisivat olla. Esimerkiksi amerikkalainen Emma Marris on kirjoittanut luonnonsuojelusta villiyden jälkeisessä maailmassa (”Rambunctious garden – conservation in a post-wild world”), brittiläinen George Monbiot on kirjoittanut kirjassaan mm. lähiluonnon villiinnyttämisestä (”Feral. Searching for enchantment on the frontiers of rewilding”). Suosittelen kirjoja lämpimästi, vähintäänkin omien luonto- ja luonnonsuojelukäsitysten ravistelemiseen.

Osallistuvaa budjetointia Puolan ja Tesoman tapaan

Tässä blogissa kerrottiin kesällä Tampereen Tesoman lähiön maastokävelystä, jossa osuuskuntamme jäseniä oli mukana. Kävely oli osa Tampereen kaupungin OmaTesoma-hanketta, jossa kokeillaan osallistuvaa budjetointia asukaslähtöisen kaupunkisuunnittelun menetelmänä Tesomajärven puiston kehittämisessä. Osallistuva budjetointi on alun perin Brasiliassa syntynyt osallistumisen muoto, jossa asukkaille annetaan valtaa päättää kaupungin rahojen käytöstä. Tampereen yliopisto on mukana Tesomalla kehittämässä ja arvioimassa menetelmän soveltuvuutta Tampereelle yhdessä kaupungin kanssa.

Tutkimushankkeen yhtenä osana kartoitetaan osallistuvan budjetoinnin kansainvälisiä kokemuksia. Ensiksi tutustuttiin Puolan tilanteeseen Varsovassa, Lublinissa ja Lodzissa. Menetelmää toteutetaan Puolassa arviolta noin sadalla paikkakunnalla. Se vaikuttaa juurtuneen suhteellisen tiiviisti kunnallishallinnon toimintaan, mistä kertoo jo menetelmän avulla saatavien asukasehdotusten runsas määrä: niitä tulee satoja. Ehdotukset käsittelevät niin katujen kunnostusta, ilmaisten wifi-alueiden rakentamista puistoihin kuin erilaisten urheilu- ja kulttuuritapahtumien järjestämistä.

Puolassa osallistuvaa budjetointia toteutetaan laajasti kaupunkien tasolla, osana koko kaupungin kehittämistä. Esimerkiksi Lodzissa ja Lublinissa asukkaat voivat esittää koko kaupunkia koskevia ehdotuksia osallistuvan budjetoinnin kohteiksi. Ehdotukset karsitaan viranhaltijavetoisesti ja asukkaat äänestävät ehdotuksista täyttämällä lipukkeen äänestyspaikoilla tai äänestämällä verkon kautta.

Puolaan verrattuna Tampereella on lähdetty kokeilemaan osallistuvaa budjetointia aluksi vain yhdellä asuinalueella, ilman valmista mallia. Liikkeelle lähdettiin työpajalla, jossa asukkaat ideoivat ”unelmien Tesomajärveä”. Sen jälkeen ehdotuksia käytiin läpi maastokävelyllä. Päätöspajassa asukkaat ynnäsivät kustannuksia ja laittoivat ehdotukset tärkeysjärjestykseen. Lisäksi asukkaiden näkemyksiä on selvitetty esimerkiksi kyselyllä.

Vaikka osallistumiskulttuurin taustat ovat Suomessa ja Puolassa erilaiset, molemmissa maissa luottamuksen merkitys asukkaiden osallistumisintoon on suuri. Puolan historia on vähentänyt luottamusta instituutioihin ja viranhaltijoihin eikä halu yhteisten asioiden miettimiseen ole itsestäänselvyys. Haasteena on vakuuttaa asukkaat siitä, että osallistuvalla budjetoinnilla halutaan vilpittömästi kuulla asukkaiden näkemyksiä – sen sijaan että menetelmää käytettäisiin poliittisiin pyrkimyksiin vaalien alla. Suomessa kansan usko instituutioihin on perinteisesti ollut suurta, mutta luottamusta paikalliseen osallistumiseen on vähentänyt tulosten puute. Tesomalla osallistuvan budjetoinnin starttipajassa nousi esiin tarve saada osallistumisen seurauksena näkyviin konkreettisia tuloksia.

Kokeilun ensimmäinen vaihe Tesomalla on nyt päättynyt. Kesäkuun päätöspajassa asukkaat asettivat Tesomajärven kehittämiskohteita tärkeysjärjestykseen. Nyt ehdotuksia työstetään hallinnossa. Osallistuvan budjetoinnin tulokset alkavat näkyä toivon mukaan jo pian Tesomajärven maastossa.

 

Osuuskunnan jäsen Pauliina Lehtonen työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Osallistuva budjetointi asukaslähtöisessä kaupunkisuunnittelussa -hankkeessa.

 

 

Tapaus Tesomajärvellä

Viileä toukokuun lopun iltapäivä. Kierrän Ninan kanssa ympäri Tesomajärveä. Tarkistamme puihin kiinnitettyjä rastimerkintöjä ja teemme havaintoja maastossa. On pari tuntia aikaa OmaTesoma –hankkeeseen liittyvän asukaskävelyn ja –keskustelun ja samalla ensimmäisen Tapauksen osallistamiskonsulttikeikan alkuun. Meitä molempia jännittää.

Oma Tesoma -hankkeessa osallistetaan asukkaita lähiympäristön suunnitteluun ja budjetointiin. Hanketta tehdään pääasiassa Tampereen kaupungin työnä, mutta asukastilaisuuksien järjestämisessä on käytetty myös konsultteja. Asukaskävelyn aineistona oli aiemmissa tilaisuuksissa tuotettuja asukkaiden ideoita Tesomajärven ympäristön kehittämiseksi sekä virkamiesten arvioita niiden toteuttamiskelpoisuudesta.

Tilaisuuden tarkoituksena on saada asukkaat priorisoimaan erilaisia toimenpiteitä sekä käydä keskustelua erilaisista päätöksenteon rajoitteista, joita virkamiehillä on. Tapauksen tehtävänä on toimia siltana asukkaiden ja virkamiesten välillä sekä auttaa jäsentämään aiempia ideoita niiden jatkokehittelykelpoisuuden mukaan.

Tesomalaiset osoittautuivat hyvin innokkaiksi kehittämään asuinaluettaan. Tähänkin tapahtumaan osallistui viileästä säästä huolimatta lähes 20 asukasta, ja maastokävelyn jälkeen osallistujien papereista fläpeille siirretyt kommentit peittivät lopulta suuren osan uimahallin kokoustilan seinistä ja ikkunoista.

Rastilla

Asukkaiden ja virkamiesten keskutteluttamisen, kysymysten, ihmettelyn, toistamisen ja erilaisten esimerkkien kertomisen avulla saimme täsmennettyä ehdotuksia sekä löydettyä asukkaille tärkeimmät hankkeet, jotka osoittautuivat varsin kohtuullisiksi.

OmaTesoma -hanke on hyvä esimerkki siitä, miten kaupungit voivat käyttää  ulkopuolista ammattitaitoa käyttää osallistamis- ja päätöksentekoprosesseissa. Tällä kertaa sitä tarvittiin siirtymiseen ideoinnista priorisointiin.

Kesäkuun alussa istumme Ninan kanssa lounaalla Keskustelemme Tesomajärvestä ja kokemuksistamme. Olemme innostuneita ja tunnemme onnistumisen iloa. Saimme tutustua  hienoon puistometsään. Tapasimme  kotiseudustaan huolehtivia asukkaita ja kaupungin toimijoita, jotka haluavat kehittää aluetta yhteistyössä asukkaiden kanssa. Ja parasta tietystysti oli, että onnistuimme edistämään yhteisymmärryksen rakentamista. Lisää tätä, kiitos!

Lahopuita Tesomajärvellä

Uudet luonnonsuojelukeinot – ruohonjuuritasolla

Alkuviikon Helsingin sanomista osui silmiin mielenkiintoinen kirjoitus. Suomen ympäristökeskuksen erikoissuunnittelija Olli Ojala kirjoitti vieraskynäkirjoituksessa että Biodiversiteetin suojelu vaatii uusia välineitä. Oma post doc -tutkimushankkeeni aiheena on yksi tällainen uusi väline eli luontoarvojen kompensointi. Ojala lähestyy asiaa kuitenkin eri suunnasta: ”EU:n biodiversiteettistrategia vaatii” ja ”Suomella olisi erinomaiset hallinnolliset ja tiedolliset edellytykset”. Näkökulma on siis ylhäältä alaspäin, olisi toteutettava EU:n strategiaa, mihin Suomessa olisi hyvät edellytykset. Oma näkökulmani on sen sijaan paikallisen ruohonjuuritason mahdollisuuksissa.

Kirjoitin lyhyen mielipidekirjoituksen vastineeksi ja se julkaistiin 29.5.2014. Avaan tässä aihetta hiukan enemmän. Itse olen törmännyt uusiin luonnonsuojelukeinoihin kun väitöskirjatutkimuksessani tuli tarpeelliseksi miettiä perinteisten luonnonsuojeluratkaisujen, kuten aluesuojelun, rinnalle joustavampia paikallisia ratkaisuja – suojelutuloksista tinkimättä. Nykyinen liito-oravan suojelemisen tapa (pienet, tiukasti suojellut laikut) ei hyödytä kovin paljon liito-oravaa eikä ole siis kustannustehokasta, ja se aiheuttaa myös ongelmia maankäytön suunnittelussa. Toisenlaisia suojelukeinoja kehiteltiinkin Tampereen kaupunkiseudun yhteistyöhankkeissa, ja keinoja mietiskeltiin myös ulkomaisten esimerkkien, kuten luontoarvojen kompensaation ja luontoarvopankkien valossa. Samantyyppisiä ongelmia esiintyy luonnonsuojelun kentällä yleisemminkin – suojelu keskittyy liian usein kartoitushetkellä havaittujen luontoarvojen säilyttämiseen eikä luontoarvojen lisäämiseen pidemmällä tähtäimellä. Yksi mieleeni jäänyt ajatus eräästä amerikkalaisesta tieteellisestä artikkelista oli se, että liian usein suojelujärjestelmä kannustaa maanomistajia vähentämään luontoarvoja metsissään (suojelupäätösten pelossa) – parempi olisi jos lainsäädäntö kannustaisi lisäämään luontoarvoja.

Joustavat keinot ovat kuitenkin erilaisia kuin ylhäältä alaspäin tapahtuva, koko valtakunnassa samalla tavalla toteutettava suojelu. Kuten minkä tahansa uuden kohdalla, kokeilussa täytyy edetä varovasti ja pyrkiä jatkuvasti oppimaan kokemuksista. Oppimisessa ja paikallisessa soveltamisessa tarvitaan luonnontieteellisen asiantuntemuksen lisäksi laajaa paikallista asiantuntemusta ja sitoutumista, jotta sekä suojelun että esimerkiksi maankäytön tavoitteisiin päästään ja jotta paikalliset ja tapauskohtaiset ominaispiirteet pystytään paremmin huomioimaan.

Valokuvassa on lahopuita Tampereen Tesomajärveä ympäröivässä, asukkaiden paljon käyttämässä metsässä, entisellä lentopallokentällä (kuvattu 5/2014).

Kaupunkitutkimuksen päivillä

Kaupunkitutkimuksen päivät kokoavat vuosittain yhteen kaupunkia eri tavoin tutkivia ihmisiä, joihin Tapauksen jäsenetkin kuuluvat. Lisäksi tämän vuoden teema, kehollinen kaupunki, toi päivien keskiöön kokemukset ja arkielämän käytännöt – meille tärkeät teemat. Matkasimme siis Nina Nygrenin kanssa esittelemään tutkimuksiamme Tieteiden talolle Helsinkiin.

Omassa esitelmässäni pohdin lähiöiden luonnon muotoutumista rakentamisen ja asukkaiden käyttäytymisen seurauksena sekä luonnon pysyvyyttä ja muuttuvuutta lähiöissä. Rakentaminen ja asukkaiden toiminta muokkaa lähiön luonnosta aivan omanlaistaan uutta luontoa, johon kuuluu muun muassa kuluneita kaupunkimetsiä ja monimuotoista laskettelurinteen kasvillisuutta. Lähiön luonto onkin jatkuvassa muutoksessa, vaikkei asukas sitä huomaa.  Esimerkiksi metsä kasvaa, mutta asukas ei välttämättä huomaa sitä ennen kuin metsäammattilainen on päättänyt metsän tarvitsevan harvennusta. Tämä muutos taas yllättää asukkaan.

Nina taas käsitteli esitelmässään liito-oravien läsnäolon selvittämistä osana maankäytön suunnittelua ja kaupunkimetsien hoitoa. Hän selvittää, miten kartoittajien maastokäynneillä tekemistä havainnoista syntyy merkintöjä lisääntymis- ja levähdyspaikoista ja ymmärrystä liito-oravan liikkumisesta ja ympäristön käytöstä.

Esitelmiemme aiheet risteävät monissa tilanteissa.  Liito-oravareviirit vaikuttavat siihen, mitä alueita osoitetaan virkistyskäyttöön sekä päätöksiin taajamametsien hakkuista. Liito-oravat vaikuttavat siis eri vaiheissa päätöksiin, joilla lähiöluonto muotoutuu. Ja tietysti aktiiviset asukkaat voivat vaikuttaa myös siihen, mitkä liito-oravat tulevat havaituiksi.

Mistä muusta kaupunkitutkimuksen päivillä puhuttiin? Lapsista Pikku Kakkosen puiston suunnittelijoina, parilla eri tavallakin koirista kaupungissa, suunnittelijan kehollisudesta, muuttoliikkeestä, vanhuksista ja hisseistä, Moskovan metrossa elävistä koirista sekä monesta muusta mielenkiintoisesta tavasta jäsentää kaupungin kokemista. Kaikkea mielenkiintoista ei taaskaan päässyt kuulemaan.

[avatar user=”Eveliina Asikainen” size=”thumbnail” /]