Toinen sammakkolampi kevät 2015

Naurusta innovaatioihin? Luonnonsuojelun vastaanoton vaiheet

Miten luonnonsuojeluvaatimukset näkyvät kaivosyrittäjille? Ovatko luonnonsuojelu ja kaivostoiminta yhteensopivia?

Kävin Jarmo Saarikiven ja Keliber Oy:n edustajien kanssa kesäkuun alussa Kaivosyrittäjien seminaarissa Levillä kertomassa viitasammakkolammista, joita olemme suunnitelleet Kaustisilla. Tutkimusosuuskunnan esitysten teemana oli luonnonsuojelun ja yhteiskunnan toimintojen yhteensovittaminen.

Jarmo Saarikivi kaivosseminaarissa Levillä. Kuva: Kari Wiikinkoski, Keliber Oy.

Samalla sain kaivosalan toimijoiden seminaaripuheita kuunnellessa hyvän yleiskatsauksen kaivosalasta ja eri kaivoshankkeiden vaiheista. Puheista tuli kuunneltua vuorovaikutusta ja luonnonsuojelua koskevat asiat muuta tarkemmin. Vuorovaikutuksesta taidan kirjoittaa toisen blogipostauksen myöhemmin. Seminaarin puhujien kirjosta tosin puuttuivat kokonaan ympäristöviranomaiset sekä kansalaisjärjestöt – tämä puute toivottavasti korjaantuu lokakuisilla kaivosten ympäristöpäivillä Oulussa.

Luonnonsuojeluaiheita tuli puheissa esiin tämän tästä. Kaivosyhtiöiden kuvaus tilanteesta muistuttaa paljon sitä mihin törmäsin väitöskirjatutkimukseni alkuaikoina 2000-luvun alussa kun tarkastelin sitä miten suomalainen maankäytön suunnittelu törmäsi liito-oravien suojeluun.

Nina V. Nygren kaivosseminaarissa Levillä. Kuva: Kari Wiikinkoski, Keliber Oy.

 

Ensireaktio uusiin luonnonsuojeluvaateisiin tuntuu olevan huvittuminen. Ensimmäisten väitöskirjatutkimusvuosieni aikana noin puolet uusista ihmisistä, joille kerroin väitöskirjani aiheesta, purskahtivat spontaaniin nauruun – mukaanlukien Tampereen yliopiston silloinen rehtori jonka tapasin sattumalta junassa. Ei nauru ollut mitenkään pahantahtoista mutta se kertoo yleisistä asenteista – minkään pienen eläimen ei uskota pysäyttävän Tärkeitä Hankkeita, joita on ennenkin saanut suunnitella ja toteuttaa ilman outojen luontokappaleiden huomioonottamista.

Seuraava vaihe on merkittävän hankkeen kaatuminen sen vuoksi, että pienen eläimen suojelusta ei ole huolehdittu. Vaikuttaa siltä, että usein suojelun tiukkuutta testataan tarkoituksella. Näin tapahtui Tampereen yleiskaavan kaaduttua Korkeimmassa hallinto-oikeudessa tiettyjen liito-orava-alueiden osalta vuonna 2002. Kaivosalalla sama vaikuttaisi tapahtuneen Mondo Mineralsin Paltamon kaivoksen kohdalla. Toisin kuin uutisoitiin, talkkikaivoksen ympäristölupa ei niinkään kaatunut viitasammakoihin ja liito-oraviin, vaan piittaamattomuuteen. Pohjois-Suomen aluehallintoviraston lupapäätöksen (pdf) tekstistä käy ilmi, että näitä tiukasti suojeltuja eläimiä ei edes yritetty ottaa huomioon valmisteluvaiheessa.

Luonnonsuojeluvaatimusten sulatteluun saattaa mennä tovi jos toinenkin, maankäytön suunnittelun kentällä siihen on mennyt useampi vuosi, kaupungista ja kunnasta riippuen. Seuraava vaihe on usein se, että yritetään enemmän tai vähemmän yhteistyössä viranomaisten ja muiden toimijoiden kanssa selvitä suojeluvaateista. Tämä vaihe on mennyt pahasti pieleen liito-oravan kohdalla – virallisissa suojeluohjeissa suojellaan liito-oravan kannalta liian pieniä alueita. Suojeltava luonto eristetään omalle pienelle alueelleen ja muun maankäytön tulee väistää sitä. Tällainen suojelun tapa on ongelma sekä maankäytön suunnittelulle että liito-oravalle monestakin syystä – se esimerkiksi tuottaa yllätyksiä ja epävarmuutta.

Liito-oravan papanoita

Samanlainen väistelevä suojelun tapa sopii vielä huonommin kaivostoimintaan, koska malmi on siellä missä se on, kun taas esimerkiksi kaupunginosan muotoa, kokoa ja paikkaa voi vapaammin suunnitella. Toki kaivosalueellakin on sijoittelussa jonkin verran vaihtoehtoja, mutta suojelu ja kaivostoiminta asettuvat usein voimakkaasti vastakkain joko-tai-kysymyksiksi.

Innovaatiovaihe on seuraava, johon toivottavasti siirrytään kaivostoiminnassakin. Tällä tarkoitan sitä, että pyritään sovittamaan yhteen – muutenkin kuin eristämällä ja väistelemällä – luonnonsuojelua ja muuta maankäyttöä, eli kehittämällä aktiivisia suojelukeinoja. Näin on jo tehty esimerkiksi Espoon maankäytön suunnittelussa, kun Etelä-Espooseen on laadittu kunnianhimoinen ja kaikkien kiittelemä suunnitelma liito-oravien suojelun järjestämisestä. Keliber Oy:n kanssa suunnittelemamme ja toteuttamamme uudet viitasammakkolammet ovat merkki innovaatioista myös kaivostoiminnassa. Rudus Oy:n Lumo-ohjelma näyttää esimerkkiä maa-ainesalalla.

Luonnonsuojelualueitakin tarvitaan, mutta ne eivät riitä. Aktiivisessa suojelussa on paljon vielä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Katse tulevaisuuteen kaupunkiluonnon suunnittelussa

Maankäytön suunnittelun yhteydessä pyritään tunnistamaan arvokkaat luontokohteet ja rajaamaan ne rakentamisen ulkopuolelle. Toimittaessa aiemmin rakentamattomilla metsäalueilla tämä on aivan perusteltu tapa selvittää alueen luontoarvot ja tehdä maankäyttö- ja rakennuslain mukaiset riittävät selvitykset rakentamisen vaikutuksista.

Vai onko?

Edellä kuvattu selvityslogiikka antaa ymmärtää, että luonnon näkökulmasta rakentamisen vaikutukset voivat olla vain negatiivisia, että luonto on rakentamisessa aina häviäjä. Kuitenkin kaupungeissa, erityisesti lähiöiden laidoilla on usein lajistoltaan hyvin monimuotoisia alueita. Lähiöelämä eri muodoissaan synnyttää uudenlaisia luontoja, joilla on oma arvonsa.

Asuinalueita suunniteltaessa suunnitellaan elämää seuraavina vuosikymmeninä. Eikö samalla pitäisi suunnitella tai ainakin ennakoida, millaista asuinalueen luonto tulee olemaan? Monien suomalaisten kaupunkien kasvillisuudesta on tuotettu perusteellisia aineistoja, joita olisi mahdollista käyttää sen arvioimiseen, miten erilaiset kaupunkilaiset elämänmuodot vaikuttavat kasvillisuuteen, tai oikeammin millaista kasvillisuutta ja luontoa näiden elämäntapojen yhteydessä kehkeytyy.

Luonnon kehkeytyessä täytyy arvioida ainakin lajistoon, ekosysteemipalveluihin ja luonnossa toimimiseen liittyviä kehityskulkuja. Ne kaikki ovat kaupunkiluonnon potentiaaleja. Täytyy siis miettiä mitä uudenlaista voi syntyä, kun jostain alueesta tulee entistä intensiivisemmin ihmisten luontoa.

Uutuus voi toteutua monissa mittakaavoissa. Yksi esimerkki voi olla metsäpuutarha, jossa hallitusti sekoittuvat luonnonvaraiset ja istutetut lajit. Uutta luontoa on myös koiranulkoilutuksen ja lasten leikkien seurauksena lähes aluskasvillisuudesta paljaaksi kulunut metsä. Se ei ehkä ole monimuotoinen, mutta sen arvo perustuu aktiiviseen virkistyskäyttöön. Toisaalta hyvin urbaani maankäyttö voi saada aikaan monimuotoisen niityn kehittymisen, kuten esimerkiksi Hervannan laskettelurinteessä.

Tällainen arviointi ei ole missään tapauksessa perinteisen luonnon arvottamisen vastakohta vaan sitä täydentävä näkökulma. On kohteita, joissa kaupunkisuunnittelua voidaan käyttää tietoisesti luonnon laadun parantamiseen ja luonnon muutosten ennakointiin. Väitän, että tämä tuottaa sekä käyttökelpoisempia että luonnoltaan monimuotoisempia virkistysalueita.

Ennakoiva luonnon suunnittelu ei kuitenkaan voi tapahtua pelkän asiantuntijatiedon varassa, vaan tarvitaan myös asukkaiden tietoa heille tärkeistä luonnon piirteistä ja käyttömahdollisuuksista. Lisäksi tarvitaan suunnittelua, joka jättää asukkaille tilaa viimeistellä asuinalue omilla käytännöillään ja toimintatavoillaan. He tekevät sen joka tapauksessa.

************

Lue lisää lähiöluonnon muotoutumisesta ja ennakoivasta kaupunkiluonnon suunnittelusta tutkimusosuuskunnan jäsen Eveliina Asikaisen 21.11.2014 tarkastetusta väitöskirjasta ”Luontopolitiikkaa lähiöissä – lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa”.

Uusi luonnonsuojelu?

Julkinen ja tieteellinen keskustelu ns. ”uudesta luonnonsuojelusta” (new conservationism) käy kuumana maailmalla. Koska olemme itse kehittämässä luonnonsuojelun uusia, aktiivisempia keinoja Suomessa, koen että meidän on syytä asemoida itseämme suhteessa tähän keskusteluun. Tämän kansainvälisen tieteellis-poliittisen keskustelun läpikäyminen ja ymmärtäminen vaatisi tietenkin paljon enemmän lukemista ja analyysiä kuin mitä olen ehtinyt tehdä, mutta Scientific Americanin artikkelin perusteella vaikuttaisi siltä että vasta muotoutumassa olevalla ”uuden luonnonsuojelun” kentältä löytyy monenlaisia ajatussuuntia. Yksi haara näyttäisi tähtäävän luonnon maksimaaliseen hyödyntämiseen.

Oma näkemyksemme on, että ”uuden luonnonsuojelun” tulisi huomioida ihmisen kytkeytyneisyys monimuotoiseen luontoon ja riippuvaisuus siitä. Vanhat luonnonsuojelun keinot (kuten aluesuojelu) eivät ilmastonmuutoksen ja kasvavan ihmisvaikutuksen leimaamassa tulevaisuudessa yksinään riitä. Haluamme olla mukana monimuotoisemman luonnon aktiivisessa kehittämisessä. Monimuotoisempaa luontoa voidaan kehittää ihmisen lähelle, kaupunkeihin, teollisuusalueille, tienpientareille ja niin edelleen. Uudet, aktiivisen suojelun keinot (esimerkiksi uusien elinympäristöjen kehittäminen) vaativat kuitenkin tapaus-, laji- ja luontotyyppikohtaista kehittelyä ja seurantaa. Niitä ei voida käyttää kaikkien lajien ja luontotyyppien kohdalla eikä niillä voida kokonaan korvata ns. aluesuojelua.

Luonnosuojelussa(kin) tehdään jatkuvasti pieniä ja suuria valintoja. Näillä valinnoilla on historiallis-ideologisia juuria ja aiheesta on kirjoitettu lukuisia tutkimuksia, artikkeleja ja kirjoja. Suomeksi aiheesta ovat kirjoittaneet ansiokkaasti mm. ympäristöpolitiikan emeritusprofessori Yrjö Haila ja ympäristöfilosofi Ville Lähde esimerkiksi kirjoissa ”Luonnon politiikka” ja ”Retkeilun rikkaus” – ja osuuskunnan jäsen Eveliina Asikainen väittelee (tämänkin) aiheen tiimoilta 21.11.2014 (ks. tiedote tästä). Ytimessä on ajatus, että me ihmiset eivät ole muusta luonnosta erillisiä, vaan osa sitä.

Viime aikoina on ilmestynyt muutamia mielenkiintoisia englanninkielisiä kirjoja, jotka käsittelevät uusia luonnonsuojelun keinoja tai luonnonsuojelua tällä ihmisen hallitsemalla aikakaudella (jota antroposeeniksikin kutsutaan). On ollut virkistävää lukea rakentavia ajatuksia siitä mikä entisenlaisen luonnonsuojelu vaihtoehto tai sitä täydentävät keinot voisivat olla. Esimerkiksi amerikkalainen Emma Marris on kirjoittanut luonnonsuojelusta villiyden jälkeisessä maailmassa (”Rambunctious garden – conservation in a post-wild world”), brittiläinen George Monbiot on kirjoittanut kirjassaan mm. lähiluonnon villiinnyttämisestä (”Feral. Searching for enchantment on the frontiers of rewilding”). Suosittelen kirjoja lämpimästi, vähintäänkin omien luonto- ja luonnonsuojelukäsitysten ravistelemiseen.